Olli matkustaa

Illalla pujoteltiin Uralilta alas kohti Jekaterinburgia. Olin jo unessa kun loputtoman tuntuinen vasen-oikea-jarrua-kiihtyy-vasen-oikea-jne sarja päättyi. Yöllä tultiin sekä Aasiaan että myöhemmin Siperiaankin.

Tänään herättiin kymmeneltä Moskovan aikaa eli joskus puolen päivän aikaan paikallista. Aamupuuro naamaan ja pesuja hoitaessa selvisi mullekin miten vessasta saa vettä. Sitä saakelin hanaa pitää työntää ylös ja jo tulee vettä. Tiedosta helpottuneena kävin pesemässä hiukseni.

Omskissa oli eka pysäys, ja taas mongoolit pistivät kaupat pystyyn. Tällä kertaa homma hoidettiin raiteilla laituria vastakkaisella puolella. Laiturilla kun käveli jotain miliisejä tai sotilaita mitälie. Vähän rasvaisia lihapiirakoita kioskista ja pullo olutta – näillä pärjää seuraavaan pysäykseen asti taas! Ostamamme vesi tosin osoittautui hapolliseksi, joten hampaidenpesuvesi on ostoslistalla seuraavalta asemalta.

Junassa teimme tuttavuutta yöllä vaunuumme hypänneen perinteistä mongolialaista musiikkia esittävän lasten laulu- ja tanssiryhmän kanssa. Vanhimmat (ehkä 12v) osasivat englantia vähän ja nuoremmat opettivat meille kovasti mongoliaa. Kun Timo tarjosi heille Muumi-karkkeja, saimme hetken päästä nahkaiset avaimenperät lahjaksi. Robertin kaivettua laatikosta pienet muoviset laskuvarjoukot oli hyttimme pian suosittu lasten kanssa. Opettaja tuli kohta valokuvien ja lehtileikkeiden kanssa kertomaan kuinka olivat olleet Sverdlovskissa esiintymässä ja olivat aiemmin käyneet Saksassa ja Ranskassakin.

Päivä on paljon kuumempi kuin aiemmin. Ikkunat auki ja silti on kuuma. Maisema on ollut kovin tasaista, Baraban ylängöstä kirjamme puhuu. Puut ovat paljon lyhyempiä kuin aiemmin. Kaikilla on hyvä matkafiilis päällä.

Permissä mongoolit pistivätkin oikein kunnon markkinat pystyyn. Juna oli puolisen tuntia myöhässä, joten permiläisiä olikin kokoontunut vastaan iso joukko. Junasta raahattiin laiturille läjäpäin farkkuja, t-paitoja, toppeja ja jopa mallinukkeja, joille edellä lueteltu oli puettuna. Aseman nimi oli itseasiassa Perm-2, jolla se erotettiin vanhasta Permistä.

Me yritimme ostaa kioskista nenäliinoja ja hetken aikaa jo luulin siinä onnistuneeni, kun tyttö haki salfjetkia hoettuani nenäliinan, mutta olikin vain tarjoamassa sitä minulle. Koko pakettia ei ollut myydä. Ostimme sitten leipää.

Vaunumme nuorempi emäntä viittilöi meidät takaisin vaunuun, eikä yhtään liian aikaisin: juna nytkähti liikkeelle melkein heti kyytiin päästyämme. Ikkunasta katselimme kun moni mongooli juoksi junaa kiinni. Vähän ajan päästä kuski löi liinat kiinni ja otti loputkin kyytiin. Myöhästymisen takia pysäys oli siis lyhyempi kuin tavallista.

Permistä eteenpäin radan pohjoispuolella olikin kaikenlaista katsottavaa. Kaupunkia ja välillä joen varressa ehkä jotain lomamökkejä? Kaikki talot ovat täällä puusta, mutta näistä osa näytti parempikuntoisemmilta kuin perushökkelit, joita aikaisemmin on radan varret olleet täynnä.

Tänä iltana Moskovan aikaa tullaan vielä Jekaterinburgiin, jossa opaskirjamme väittäisi veturia vaihdettavan. Paikallista aikaa tuo tapahtuu kyllä huomisen puolella, mutta kaikki aikataulut annetaan Moskovan ajassa. Meidän pitäisi kyllä hiljalleen siirtää itseämme paikallisen ajan mukana kohti Ulan Batorin aikaa, joka on 5h Moskovaa edellä…

Yö meni katkonaisesti, mutta ihan kelvollisesti. Missasimme ensimmäisen pysähdyksen Vjatkassa, mutta se ei meitä huolettanut. Lisää kyllä tulisi. Aamupalaksi keittelimme puurot ja mukava kaneliomenan tuoksu levisi hyttiimme. Kuumaa vettä saa samovaarista, jota lämmittävät hiilillä joka vaunussa. Samalla lämmittävät tosin koko vaununkin. Ohi lipuvat maisemat ovat pitkälti samanlaista kuin Suomessakin. Ajoittainen rumassa kunnossa oleva hökkeli tai Lada rikkoo illuusion kyllä nopeasti. Metsää, suota ja välillä peltoa. Kuumuusongelma ratkaistiin kun katselimme yhden mongoolin avaavan ikkunoita. Linkkarilla yksi ruuvi veke ja jo tulee viileää ilmaa. Valokuvaamistakin temppu helpotti merkittävästi – lasit kun ovat aika paskaiset. Balezinon asemalla kaupustelijat möivät lähinnä käsitöitä ja lasitavaraa. Parista kioskista sai erilaisia ruokatarvikkeita vaikka millaista: nuudeleita, karkkia, leipää, juomaa jne… Turhaa on Suomesta rahdata määrättömästi syötävää mukanaan. Teepusseja, instant-kahvia ja sokeriakin vaunuemäntä toi.

Hetki sitten kävimme tutustumassa myös ruokalistaan ravintolavaunussa. Ihan ok, joskin sen verran hintavaa, että taitaa olla halvempaa ostaa ruoka asemilta. Oluella on sitten mukava käydä istumassa tuolla. Borsch-keitto oli kyllä ihan maukasta. Tässä alkaa elämä hieman vakiintua: eilisen jäljiltä on rauhotuttu, matkakaverit tulee tutuiksi eikä aikakaan tunnu käyvän pitkäksi. Toisaalta kun sitä on asennoitunut matkaamaan viisi päivää putkeen, niin eipä tule kauheasti ressattua tekemisen suhteen… Kohta päivän kolmas pysähdys, Perm-2.

Lähellä Vladimiria, noin 150 km Moskovasta

Eilen illalla hypättiin Tolstoi-junaan Helsingistä ja paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen. Aloitetaan kuitenkin sieltä Tolstoista. Juna on uudehko ja ihan siisti, ei hullumpi kaiken kaikkiaan, vaikka onkin venäläinen. Saatiin koko neljän hengen hytti, kun muita ei tullut. Lippu Moskovaan maksoi 92,40 euroa, eli ei mitään superhalpaa, joskaan ei mahdottoman hintaistakaan.

Vähän lähdön jälkeen kyseli vaunuisäntä, että maistuisiko meille tee ja keksi. Rajanylitykset hoituivat sujuvasti, ainoastaan veturin vaihto aiheutti 20 minuutin tauon. Passit tarkastettiin junan liikkuessa.

Rajan yli päästyämme oli Viipurissa pitempi tauko, joten totesimme sen hyväksi hetkeksi tutustua ravintolavaunun tarjontaan. Ensimmäisen reissuolusen nautimme siis lähes tyhjässä ravintolavaunussa. Baltika-7:sta totesimme tuttuun tapaan: “peruslapparia.” Yö oli hieman katkonainen junan hienoisesta räminästä johtuen. Ajattele jatkuvia ilmakuoppia ja lisää siihen vielä melu päälle.

Moskovassa spottasimme aseman heti tien toisella puolen (väärä asema) ja sitten uudestaan taas tien toisella puolen (oikea asema aivan tuloasemamme vieressä). Jaroslavskin asema on siis aivan Leningradskin aseman vieressä, eikä mitään teitä tarvitse ylittää.

Punaiselle torille meidät vei komeasti koristeltu metro Komsomolskajan asemalta. Bolshoi-teatteri oli yllättäen paketoitu piiloon katseilta remontin ajaksi. Pyörähdimme GUM:lla, kävimme katsomassa Leniniä (aika kalsea ukko), pakenimme kylmää ilmaa Kremlin katedraaleihin ja syötiin lounasta japanilaisessa Planet Sushi -ketjun ravintolassa. Nama biirua ei tarjoilija tahtonut ymmärtää, ei siis tainnut olla japanilainen, vaikka siltä näyttikin.

Aika ei ottanut kuluakseen, joten haimme kirjakaupasta muistikirjan ja kynän, urheilukaupasta aamupalakulhon, Arbat roadin kojuista Timolle maatuskan ja brittipubista törkeän hintaiset bisset. Kaiken kaikkiaan Moskovan ydinkeskusta tuntui olevan ihan ok, vaikka vähän venäläinen.

Viimeiset hetket käytimme aseman baarissa syömällä ok muonaa kamalassa tupakansavussa. Kievin kanassa oli sen verran rasvaa, että olisi kelvannut Voitollekin. Aika hypätä junaan #6. Juna on mongolialainen ja hieman nuhjuisessa, joskin ihan asuttavassa kunnossa. Laiturilla oli paljon mongooleja aivan tajuttomien tavaravuorten kanssa. Ostavat moskovasta kermavaahtosprayta, hiusväriä ym. mitä sitten myyvät perillä.

Ikävä episodi sattui kun hytissämme ollut mongooli sähläsi kamoinensa ja hetken päästä huomasimme mongoolin ja Timon olkalaukun kadonneen. Siellä meni kamerat, muistikirja ja 20 euroa rahaa. Junahenkilökunnan ja junan poliisin kanssa alkoi kova selvittely kielivaikeuksista huolimatta. Onneksi ei passi, rahat tai liput menneet.

Timo suoritti salapoliisin jatkotutkintoon oikeuttavaa päättelytyötä ja paikallisti puhelimellaan laukussa olleen N810-internet-tabletin bluetoothilla. Toisessa päässä vaunua sitä ei löytynyt, joten pienellä päättelyllä pystyimme sanomaan missä hytissä tabletti on. Sen ollessa tyhjänä iski Timo sisään ja nouti onnistuneesti laukkunsa. Digikamera ja aurinkolasit olivat tosin poissa (filmikamera ei kelvannut), joten laukku oli varmaan vain dumpattu sinne. Tablettia eivät olleet kotelostaan äkänneet onneksi. Sillä nytkin kirjoitan tätä. Junapoliisin kanssa selviteltiin asiaa vielä, ja näytettiin hytti mistä laukun haimme.

Omaa tyhmyyttä meidän osalta, ettei tajuttu katsoa kamojen perään, kun se yksi häsläri tuli muka asettumaan taloksi. Vakuutus tietysti korvaa tappiot, mutta paska maku jäi silti suuhun mongooleista alkuun.

Hyttikavereiksi toivotimme tyytyväisenä espanjalaiset Robertin ja Lauran, jotka vaikuttivat eestaas säntäileviä mongolialaiskauppiaita selväjärkisimmiltä. Hieman rauhoituttuamme kävimme naukkaamassa yhdet vielä ravintolavaunussa, jonka sisustus lienee uusittu viimeksi 30 vuotta sitten. Olut oli kuitenkin olutta ja tarjoilija opetti pikkuisen venäjää.

Vessat ovat mallia yksinkertainen, eikä vettä jostain syystä tule kuin pöntön huuhteluun. Taitaa olla seuraava suihku Ulan Batorissa. Hytissä on tuskaisen kuumaa, eikä ikkunaakaan saa auki. Yläpunkalla tulee odellakin hiki. Ovenkaan lukko ei näyttänyt toimivan, mutta salpamekanismin ymmärrettyämme saimme sentään sen kiinni. Kohta alkaa Suomi-USA puolivälierä, joten pidämme peukkuja. Ensimmäinen pysähdys on kohta Vladimir.

Tästä se alkaa. Noin kaksikymmentä minuuttia ja hyppään Junaan Kilon asemalta löytääkseni itseni puolentoista viikon päästä Pekingistä. Ja matkan varrella Moskovasta ja Ulan Batoristakin. Reppu on pakattuna ja toivottavasti kaikki on mukana.
Viisumin ja Moskova-UB liput hankimme matkatoimisto Rent Lineltä Kalliosta (Kolmas linja 17). Hommat hoituivat ihan ok. Olisivat myyneet Helsinki-Moskova liputkin 7 euroa VR:ää halvemmalla, mutta oli jo hoidettuna ne.

Hieman jännää lähteä noin pitkälle reissulle junalla. Normaalisti tässä vaiheessa odottelisin jo Helsinki-Vantaalla, mutta nyt hommaa menee toisin. Blogia yritän kirjoitella matkan varrelta sikäli kun mahdollista. Mutta nyt menoksi!

Vaikka laskujeni mukaan olenkin viettänyt ilmassa joitain satoja tunteja yli sadalla lennolla, ei tietynlainen taika ole vieläkään kadonnut: kun kone rullaa kiitotien päähän ja moottorit alkavat ulvoa, ottaa minua mahanpohjasta edelleenkin aina kun pers painautuu kovempaa penkkiin. Tai nousu kirkkaalta pakkasaamuna Helsinki-Vantaalta, kun voi seurata tutun kaupungin alapuolella muuttuvan pieneksi muurahaisten maailmaksi, huoahtaa ja rentoutua hetki kahden eri todellisuuden välissä. Lyhyesti sanottuna, nautin lentämisestä.

Juuri hetki sitten laskeutunut lento BA641 Ateenasta Lontooseen ei kuitenkaan mahtunut ikimuistoisimpien joukkoon. Ensimmäiset kaksi tuntia sain kuunnella kun hädin tuskin puolimetrinen britinalku ilmaisi äänekästä mielipidettään British Airwaysin palvelusta. Loppulennon kohokohta vieressäni istuneille kiinalaisille oli ilmeisestikin se kun saivat ostaa ylihintaisia Swarowski-koruja tai nahkaisia toilettilaukkuja tax freestä. Lennon alkupuolisko meni ostoslehden tarmokkaaseen selaamiseen sekä äänekkääseen neuvotteluun seurueen muiden hieman taaempana istuneiden jäsenien kanssa ja kun kärry vihdoin ilmestyi käytävän päähän alkoi käsittämätön pyöriminen ja penkillä seisominen, vieressä istuvan matkustajan (lue: minun) potkimista unohtamatta. Kärry vihdoin ehtiessä kohdalle alkoi himmeä häslääminen, tinkiminen ja neuvottelu. Brittiläinen lentoemokin oli teennäisen kiinnostunut, varsinkin kun puolen tunnin sähläyksen jälkeen pääsi jatkamaan matkaansa. Toista sataa puntaa maksaneita kristalleja ja toilettilaukkuja sopi sitten hypistellä loppulennon. Voisi kuvitella, että 10 kilometrin korkeudessa kohti EU:n kalleinta maata kiitävä metallilieriö ei ole se kaikkein edullisin paikka tehdä ostoksia. Pisteenä iin päälle koneen laskeuduttua vieresen herran matkapuhelin, jota ei tietenkään voinut laittaa kiinni lennon ajaksi, aloitti iloisen melodiansa viestien saapuessa.

No, onneksi lentokentältä ostamani pokkari Gray Shteyngartin Absurdistan piti ajatukseni suurimmaksi osaksi muualla. Seuraavan kerran kun Laura uikuttaa kiinalaisten käytöksestä lennolla koeta ymmärtää, ja pidä mielessä tämä. Positiivista kuitenkin, että kohta pääsee kotiin – vaikka kuinka onkin kiva reissata, matkaväsymys iskee väkisinkin jossain vaiheessa. Heathrow’n kenttä on monellakin tapaa perseestä: se on ruma, kallis, valtava, epäkäytännöllinen ja tukkoinen, mutta täytyy sanoa että viime aikoina omat terminaali 1:n läpi tapahtuvat lennonvaihtoni ovat sujuneet todella jouhevasti, eikä turvatarkastuksessakaan ole tarvinnut jonottaa iäisyyksiä.

Thaimaasta on kotiuduttu jo aikaa sitten (kuvia täällä), ja nyt ollaan pari viikkoa Ateenassa.

Viime viikonloppuna kävin poikain kanssa laskemassa vähän mäkeä Italiassa. Lensin Sloveniaan täältä Ateenasta aikaisin la-aamuna ja olin myöhään su-ma yönä takaisin täällä. Koneesta kun astui ulos täydelliseen auringonpaisteeseen, sai ihan uuden vuokra-auton alle ja lähti pudottelemaan motaria pitkin kohti Italiaa lumihuippuisten vuorten siintäessä taustalla, niin fiilis ei ollut ollenkaan hullumpi. Tarvisiossa oli rinteet kivassa kuosissa, ja kun en ennen ollut laskenut Alpeilla tai missään muuallakaan isommassa paikassa, niin kyllähän tuommoinen lähes 5 kilometriä pitkä rinne kelpasi. After skitä ei tuolla tosin ollut käytännössä lainkaan.

Tarvisioon menimme siksi, kun paikallinen kolleega varoitteli Krvavecin keskuksen olevan aivan tukossa viikonloppuna. Kranjska Gora olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta kuulemma Tarvisioon tai Nassfeldiin kannatti mieluummin suunnata. Matkahan ei Ljubljanan kentältä kestänyt kuin reilun tunnin.

Slovenia näytti ja kuullosti tosi mielenkiintoiselta kohteelta. Täytyypi siis ottaa lennot Ljubljanaan jossani vaiheessa ja katsella vähän ympäriinsä. Kroatiakaan ei olisi kaukana, joten jonkin sortin yhdistetty Slovenia-Kroatia loma autoillen voisi kuulostaa just sopivalta.

Kotimatkalla kuuli taas Suomea yllättävissä paikoissa: Budapestissa boarding passin tsekannut täti vastasi “kiitos” mun passin nähtyään ja Malévin BUD-ATH lennolla näytettiin jostain syystä Rovaniemestä kertova promovideo. Ja juuri taukohuoneen telkkarista tuli Kwanin musavideo.
Ateenassa tuli tänään lunta ihan huolella. Ympäröivät vuoret ovat ihan valkoisena. Ruuhka ei tietystikään ollut aivan pieni, kun kesärenkailla normaalisti kaahaavat kuskit köröttelivät tuolla nyt varovasti. Viime vuonna ei ollut täällä lunta kuulemma lainkaan. Tästä kaupungista en ole oikein ehtinyt saamaan minkäänlaista otetta vielä. Toivottavasti tilanne korjautuu, kun Laura tulee viikonlopuksi näyttämään vähän paikkoja.

Vikaa iltaa tassa Ko Pha Nganilla vietellaan. Kaytiin just thaihieronnassa ja edessa on enaa lahinna kamojen pakkaaminen ja illallinen. Tannehan tultiin kolmisen paivaa sitten kauheessa tuulessa, joten laiva keikku pikkasta vaille pirusti. Onneksi otettiin sellainen hitaampi laiva (Songserm) viime kertaisesta kauhukyydista (Lomprayah) oppineina. Ja kylla tuokin keikutti, mutta laatoitusongelmia ei ilmennyt – etenkin kun istuttiin kannella koko matkan.

Majapaikkanamme on ollut Cookies’ Salad Resort Had Salad -rannalla, joka on ollutkin aika luksusta. Ihan juuri valmistunut paikka, jossa kaikki viimesen paalle. Had Salad ei ehka ole kaikkein paras ranta, mutta ihan hyva ainakin. Eilen kaytiin viereisella Mae Haad -rannalla, jossa meininki oli selkeesti rauhallisempaa: vain pari yksinkertaista bungalowikyla ja satoja metreja tyhjaa rantaa. Ko Ma -saarelle pystyi kahlaamaan laskuveden aikaan. Tulihan siella rannalla sitten yksi kaljamahainen suomalainenkin vastaan, joka kehui asuvansa 3 kuukautta vuodessa taalla. Valitteli Taon olevan pilalla, mutta kylla ma melkein siella ennemmin viihtysin 3kk kuin taalla. Vaikka ei taallakaan nyt voi valittaa olostaan, mutta jotenkin ei vain iske siihen malliin…

Tanaan oltiin varattu kokkauskurssitusta Same Samesta, jossa meita opasti vanhempi thai-rouva, joka oli ollut opettajana muunmuassa SITCA:ssa, jossa viime vuonna kaytiin kokkaustunti. Taalla kuitenkin saatiin itse valita, etta mita haluttiin tehda, joten lautaselle ilmestyi reilussa 3 tunnissa satay kanavartaita, vihreaa currya, tom kha -kanakeittoa ja hapanimelaa possua. Kaikki oli ihan torkean hyvaa, ja otettiin loput mukaan, kun ei jaksettu yllattaen kahdeksaa annosta syoda kaksistaan. Majapaikkamme tarjoutui lammittamaan ne meille illalla ruoaksi viela. Ehdottomasti suositeltavaa aktiviteettia.

Had Rinin rantaakin tuli kaytya vilkaisemassa, ja tulipa pikaisesti selvasti, ettei tarvi toiste tulla. Roskainen ranta, jonka vieressa loputtomasti backpackergettoa. Joka toinen paikka syytaa dvd:lta leffoja ja joka toinen mainostaa nakyvasti israelilaista, saksalaista, italialaista tai brittilaista ruokaa – taalla ilmeisesti on sitten hyva temmeltaa kerran kuussa full moon -bileissa. Ne jaivat nyt kylla nakematta.
Huomenna hurautetaan sitten takaisin Samuille katamaraanilla ja ylihuomenna sitten Bangkokiin. Toisin sanoen alkaa olla loma kohta loppu ja arkeen paluu alkaa olla jo pelottavankin lahella. No, sita ei murehdita viela, joten taidan lopetella nyt ja menna istumaan tuonne pimeaan, kuumaan iltaan ja nauttimaan viela yhden kylman Singhan.

Noniin, huomenna jatkuu meidan matka sitten Taolta eteenpain Ko Pha Nganille. Kymmenelta lahteepi lauttakyyti ja puolen paivan maissa ollaan sitten siella. Viime paivina on ollut kovin tuulista, toivottavasti paatti ei pahemmin keiku.

Uutta vuotta odoteltiin Taraporn-ravintolassa, joka on rakennettu veden paalle sadan metrin paahan varsinaisesta rannasta. Sielta oli hieno kattella rakettien ampumista lahden ylle. Yksi rannan baareista oli rakentanut hienot tulirakennelmat ja puolilta oin sytyttivat ihan kivan “HAPPY NEW YEAR 2008″ tekstin palamaan veden ylle.

Huomaa kylla kuinka perhekeskeista taalla elama on verrattuna meikalaisten maailmaan. Ravintolan tai pesulan nurkassa saattaa hyvin olla lapsi tai pari leikkimassa tai nukkumassa, tai kun kavelet hierojalle tulee ensin vain keittoansa syova pikkutytto vastaan, joka kaskee istumaan ja hakee aitinsa takahuoneesta paikalle. Lapsia on joka paikassa, ja jotenkin ne kuuluvat asiaan ihan eri tavalla kuin meilla.

Nama pari paivaa sen jalkeen ollaan lahinna otettu iisisti, kayty pyorimassa Mae Haadin ja Saireen kylissa. Eipa mitaan ihmeempaa. Kovasti on Mae Haadkin vuodessa muuttunut. Hienoja ravintoloja ja liikkeita on tullut lisaa ja vanhaa on jyratty alta. Jotenkin tylsa fiilis tulee tata kehitysta katsellessa, mutta niinpa kai se aina menee. Ei varmaan mene kauaa, ennenkuin taallakin on jo tyttobaarinsa.

Mutta juu, ollaan siis viihdytty hyvin viikko taalla ja pitempaankin voisi olla. Vahan tulee sellainen ‘tasta se kotimatka alkaa’ olo, mutta toisaalta nahdaan tassa viela vahan Ko Pha Nganiakin, jota ei olla satamaa lukuunottamatta nahty viela lainkaan.

Tanaan olimme varanneet jo tutulta venetaksiaijalta kierroksen saaren ympari, tarkoituksenamme snorklata muutamassa hyvassa paikassa ja poiketa Ko Nang Yuanilla. Kuitenkin heti suojaisasta lahdestamme paastyamme kavi ilmi, etta saaren itapuolella tuulee ihan huolella. Yksi kohde snorklattiin (Ao Tanote) ja sen jalkeen merenkaynti oli vienyt meilta suuremmat halut pulikoida. Ko Nang Yuanilla pidettiin sitten reilu pari tuntia ihan matalaa profiilia ja kaytiin kuitenkin viela snorklailemassa rannasta. Kyseinen saarihan on hassu kolmen pienen saaren rykelma, joita yhdistaa ohut hiekkakaistale. Vaittavat ainutlaatuiseksi maailmassa. Niin tai nain, vesi oli kirkasta ja kaikenlaisia kaloja naky.

Eilen oltiin kivalla Thian Og’n rannalla, jossa riitti tilaa uida. Rantaa reunusti semmoiset jannat isot puskat palmujen sijasta. Ihokaan ei kartsanny.
Saimme pari lisayota majapaikassamme, joten huomenna ei tarvi alkaa miettimaan kampan vaihtoa. Tuo on sopinut meille oikein hyvin. Taalla on jo ilta tummunut uutta vuotta varten ja hataisimmat ampuvat raketteja jo nyt. Taisi eilenkin joku onneton paivasta erehtynyt vahan kokeilla. Uutta vuotta nama suunnilleen osaavat kylla juhlistaa, toisin kuin joulua. Kun mitaan perinteita ei joulun viettoon ole, niin rajanveto mauttoman ja viela juuri ja juuri sopivan valilla tuntuu olevan vaikeaa. Kunhan on enemman kuin naapurilla.

Syotiin hetki sitten ihan suhteellisen ok pizzaa meidan majapaikan viereisessa Rasta & Tattoo Barissa, joka myos tekee pizzaa ja sandwicheja. Identiteetti on siis hieman viela hakusessa. Mutta niinhan taalla monesti, joka luukusta saa vahan jokasortin palvelua. Esimerkiksi vaatteiden pesua saa varmaan jokaiselta pesukoneen ja kuivausrummun omistajalta. Silta ainakin tuntuu. Muuten ollaan pysytelty aika lailla paikallisissa muonissa, eika oikeastaan kuin kerran ole tullut jotain kehnompaa vastaan. Maha vahan oikkuilee kummallakin, mutta sellaistahan se on helposti.

Illaksi emme ole viela ihmeempia keksineet tekemista. Varmaan taytyy menna tuonne rannalle katsomaan, etta missa olisi kivan nakoinen paikka. Buddha View sukelluskeskuksella on joka paiva hyvan nakoinen barbeque, mutta en jotenkin suostu syomaan paikassa, jossa jengi kattelee leffoja DVD:lta ja vieressa on huone niille, jotka haluavat wowittaa. Siis oikeasti.

Satunnaisia pikkuhuomioita, joita olen kirjannut ylos, mutta en jaksa ihmeempia kirjoittaa:

- kaikki pellavapaiset pikkulapset tuntuu olevan suomalaisia
- hippipariskunnan lapsella oli osuva nimi, India
- taalla on hassuja tummia lintuja, jotka laulaa varmaan 10 erilaisen linnun aanet

Joten eipa kaiketi muuta kuin hyvaa uutta vuotta, me otamme sen jo noin neljan ja puolen tunnin paasta vastaan!