Kiinan muuri on hammentava. Kilometritolkulla kukkulan huipulta toiselle menevaa vaihtelevan levyista ja korkuista muuria pitkin oli yllattavan leppoisa kavella pari-kolme tuntia. Vartiotorneissa oli yleensa kiinalaisia kauppiaita myymassa “ice water, coka, beer, tee shirt”, mutta edes he eivat olleet niin sinnikkaita, kun olin jostain lukenut. Kun paasimme Simataihin asti, olin kylla aivan lapimarkana hiesta, mutta normaalikuntoiselle reissu ei ole mitenkaan turhan haastava. Lopussa oli viela kolme vaihtoehtoa: kavella alas puolisen tuntia, ottaa koysirata tai kiinnittaa itsensa valjailla vaijeriin ja liukua alas muutama sata metri. Ei tainnnut olla epaselvaa, minka vaihtoehdon valitsimme… Siistia! Ennen muutaman tunnin bussinuokkumista oli viela retken hintaan kuulunut ateria ravintelissa. Juomat oli tosin itse maksettava. Parhaan hinta-laatusuhteen spottasimme valittomasti olevan oluella: 0,6 litraa 3 yuan (about 30 snt).
Ehdottomasti sen maksamamme 220 yuanin arvoinen keikka, vaikka hintaan ei siis kuulunutkaan sisaanpaasyt muurille (eri alueet yht. 95 yuan) tai koysiradat (70 yuan).

Illalla yritimme viela saada Pekingiin ankkaa, mutta olimme niin myohaan liikenteessa, etta se jai nyt seuraavalle visiitille. Tiistaina tultiin kotiin Finskin suoralla lennolla ja nyt olenkin jo Ljubljanassa lomailemassa. Aivan mahtava kaupunki muuten tamakin! Joku vertasi Prahaan, mutta ilman miljoonia turisteja. Mutta kirjoittelenpa myohemmin viela jotain yhteenvetoa ja tungen kuvia blogiin…

Tänään päätettiin välttää kävelyä ja vuokrattiin polkupyorat. Jos asuu, käy tai näkee kuvia Pekingistä eikä tiedä että olympialaiset on täällä tänä vuonna, niin täytyy elää aika tynnyrissä. Päätimme siis lähteä muutaman tuhannen kiinalaisen kanssa tutustumaan Bird’s Nest -stadioniin, joka on kisojen päänäyttämo kaiketi.

Pyoräily Pekingissä on helppoa. On omat kaistat, jotka ovat toisinaan leveämmät kuin kotikatu Tampereella ja liikennevalotkin on erikseen kaksipyoräisille. Vaikka menopelimme ei aivan state-of-the-art ollutkaan, sujui matka yllättävän joutuisasti vaikka kuuma ilma saikin pekingiläisukot rullaamaan paitansa kainaloihin asti. Siellä ne sitten patsastelevat mohomahoineen.

Stadikalle ei saanut mennä pyorällä, joten jätimme ne portille ja jatkoimme matkaamme jalkaisin. Hetken arvottuamme kävelimme läpi turvatarkastuksesta ja saimme kyydin sähkokärryllä. Tuskin sitä 150 metrin matkaa olisikaan jaksanut kävellä… Vasta itse stadikan sisäänkäynnillä selvisi, että meillä pitäisi olla jonkin sortin sisäänpääsylippu, jota ei kuulemma saisi enää mistään. No, tyydyimme sitten vaan ihmettelemään häkkyrää ulkoapäin.

Huomenna olis tarkoitus lähteä Isolle Seinälle hieman kävelemään. Simataista Jinshalingiin tai toisinpäin, ei voi muistaa. 4h kävely/vaellus/kiipeily siellä muurin harjalla kuitenkin. Hommaan menee kuljetuksineen about koko päivä, ja sääennusteen lupaillessa 33 astetta voi olla, että sitä on suht puhki huomenillalla.

Taksikuskimme heitti meidat hotellille asemalta. Matka olikin lyhyempi kuin luulimme – kavellen meilta olisi mennyt ehka 3 minuuttia, mutta aina ei voi olla niin valveutunut. Tuntuu muutenkin etta kaikki kartat tasta kaupungista on ihan perseesta. Tai muuten vaan huonoja. Eilen ihmeteltiin Wang Fu Jing -ostoskatua keskustassa, jonka varrella olikin liiketta jos toista.

Kaytiin tollistelemassa tanaan Kiellettya kaupunkia. Aivan jarjettoman kokonen alue taynna temppeleita ja museoita. Siis taysin mahdoton nahda puoliakaan yhdessa paivassa. Me tyydyimme paanahtavyyksien lapi kaymiseen tuskaisen kuumassa kelissa. Sisalla oli taas perustaideopiskelijahuijaus tyyppeja parit. Onkohan tuo nyt jo neljas kerta…

Mutta nyt syomaan kun meidat haadettiin koneelta!

Ilta meni siina pelaillessa Yatzya ruotsalaisten kanssa ja yrittivatpa siina hieman vodkaakin juottaa meille. Ei ollut mun peli tuo: 3 pelia, 3 tappiota.

Tanaan on ollut hieman odotteleva tunnelma. Parin tunnin kuluttua kun saavutaan Pekingiin, on tama junamatka ohi. Noin 9000 kilometria kiskoilla.

Olimme suunnitelleet mattavamme pizzaa naamaan, joten yritimme poiketa Broadway Pizzassa matkan varrella, mutta siella oli taytta emmeka jaaneet odottamaan. Ehka olisi pitanyt – paikka taynna paikallisia on yleensa hyva merkki.. Sen sijaan kavimme toteamassa inflaation iskeneen Pizzeria Della Casassa, jossa maksoimme pizzoistamme nyt reilu 6000 togrokia opaskirjamme mainitseman 4000 sijaan. Ihan kelpo latyt oli kylla.

Kotiin Zayalle palatessa poikkesin viela alakerran paikassa tuhlaamassa vikat mongolian valuutat. Level olikin ultracool lounge tyylikkaine valoineen ja nahkasovin varustetuin looseineen. Ja nakyihin se myos hinnoissa – Mongoliassa kallein juomani oluttuoppi: 3000 togrok (eli noin 1,7 euroa). Jalkeenpain kuulin, etta paikan omistaa pari mongolialaista popstaraa ja asiakkaina on paljon kuuluisuuksiakin.

Kamat akkia nippuun ja kaikki valmiina lahtoa varten. Kirjoittelin viela keittion vieraskirjaan kun hostellin tytto tuli paikalle. Tai ei han mikaan tytto kylla enaa ollut, kun myohemmin kertoi olevansa kolmekymppinen jo. Aasialaisten ikaa on vaan niin vaikea tammoisen valkonaaman arvioida.

Juteltiin siina Timon ja hanen kanssa toista tuntia ja saatiin kuulla kaikenlaista paikallisten elamanmenosta. Hankin oli puolestaan iloinen kun sai harjoitella englantiaan.. Nimi ei yllattaen jaanyt paahan, sen verran oli vaikeuksia jo pelkassa lausumisessa.

Aamulla heratys oli varhain, mutta hostellin naiset olivat tehneet meille aamupalapoydan valmiiksi kumminkin, vaikka normaalisti tahan aikaan kukaan ei olisi ollut hereilla. Lyhyiden hyvastien jalkeen lahdimme asemalle tarkoituksenamme ottaa taksi, mutta kun niita ei liiemmin nakynyt (emmeka ottaneet lennosta mita tahansa autoa) ja aamu oli ihan mukavan aurinkoinen, kavelimme asemalle.

Nakojaan oli joku muukin lankkari junassa, silla asemalla ei juuri muita nakynytkaan. Vaunussamme on iloinen 24 ruotsalaisen ryhma ja hyttimme jaamme talla kertaa keski-ikaisten Ansan ja Manuelan kanssa. Jotenkin tylsaa matkata Gobin halki kun mukana on vain ruotsalaisia. Muutama mongoolikin sentaan mahtuu kyytiin. Kiinalainen juna itsessaan on ihan samanlainen kuin edellinenkin, vain noin 15 vuotta uudempi ja puhtaampi. Vaunut on edelleen tehty Ita-Saksassa, mutta kaikki on paljon siistimpaa, vaikka perusdesign on ihan sama. Ravintolavaunu on mongolialainen ja aivan eri maailmasta kuin junassa #6 mukanamme ollut venalainen. Siististi kalustettu ja ruokakin oli kovasti tasokkaampaa. Hinnat 5000-7000 togrokin paikkeilla

Mutta tassa sita ollaan keskella Gobia (hiekkaa tunkee junaan sisaan joka raosta, joten Ansa ja Manuela tiivistivat ikkunan raot vessapaperilla) kahden minun ikaiseni neuvostoliittolaisvalmisteisen diesel-veturin vetamana matkalla kohti kolmatta ex-kommunistista valtiota. Kiina toki on virallisesti kommunistinen edelleenkin, mutta kapitalistisempaa yhteiskuntaa saa varmaan hakea.

Hostellilla tavattiin viela kanadankiinalainen Carl hostellilla ja sovittiin, etta mennaan huomenissa katselemaan vahan paikkoja yhdessa ja illalliselle. Carl kun oli vikaa paivaa Mongoliassa.

Eilen siis katsastimme Bogd Khanin kesa- ja talvipalatsit. Pienimuotoiseksi kielletyksi kaupungiksi sita on tituleerattu parissakin paikkaa, mutta suhteellisen vaatimaton esitys oli. Restauroinnin ja yllapidon tarve on huutava kylla vielakin, vaikka kuulemma paljon on tehty jo.. 150 leopardin nahasta tehty ger (jurtta) oli aika pramea.

Carl ja Timo ostivat postitoimistosta postimerkkeja. Mongolia on kuuluisa jarjettoman isoista merkeista, joita on tehty eri teemoihin. Postitoimistossa oli yllattavan hyvin saatavilla kaikenlaiset merkit ihan 90-luvun alkupuolelle asti.

Illalla tsekattiin paikallista perinteista tanssia, soittoa ja laulua (joskin hieman turistiystavallisemmaksi muokattuna) Tsuki Housessa – ei nyt hullumpaa ollenkaan. Olipa mukana kurkkulauluakin. Sitten syomaan japanilaisessa ravintolassa ja illalla paikalliseen Khan Brau -panimon pubiin, jossa joimme muutamat oluset ja saimme huonoa palvelua.

Tanaan meilla oli reissu Tereljin luonnonpuistoon. Olimme siis varanneet englantia puhuvan kuskin, joka ajeluttaisi meita ympariinsa aika perusturistikierroksen kaiketi. Paastyamme Tereljiin asti emme ihmetelleet yhtaan, etta paikallisten autojen jousitus tuntuu kuluneen olemattomiin – sen verran kuoppia riitti matkalla. Tulipa sitten kokeiltua kameli- ja  hevosratsastusta, nahtya lampaita, lehmia, jannia kallioita ja komeita maisemia (joskaan eivat vihertaneet viela, viikon paasta ehka jo). Lopuksi ajoimme Zaisan Memorialin kautta, eli kukkulan paalle neuvostosotilaiden muistoksi rakennetun betonikolossin. Kivat maisemat oli sielta, ja ne taisi paikallisiakin kiinnostaa enemman kuin kommunismin ajan vanhat betonirumilukset.

Ulan Bator on janna paikka. Se on selvasti aasialainen kaupunki, jossa on mulle jotain tuttua Kiinasta ja jotain tuttua Japanista. Samalla tietysti on venalaisvaikutteet: ravintolassa tuntuu noin joka toinen kerta tulevan “we don’t have”, kun tilaan ja sovettiajan ihanasta arkkitehtuurista tuskin tarvitsee puhuakaan… Maaseudulla ei sitten olekaan oikein mitaan tuttua. Siella on mongooleja jurttineen ja hevosineen. Autiota, tyhjaa maisemaa.

Lisaksi UB:ssa tuntuu olevan sen verran vahan lansimaisia turisteja, etta tormaamme jatkuvasti samoihin ihmisiin kaupungilla. Osittain tuo varmasti johtuu myos siita, ettei nahtavaakaan ole niin kauheasti ja keskustakin on suht kompakti. Kaikkiaan kuitenkin janna paikka, voisin poiketa toistekin. Vauhti on varmasti kovaa ja kaupunki muuttuu jatkuvasti. Seuraavalla kerralla tosin kannattaisi tulla heina-syyskuu valilla, jolloin maa on kuulemma parhaimmillaan. Ja hieman pidemmaksi aikaa, etta ehtisi kaymaan vahan pidemmallakin.

Huomenna kuitenkin heti aamusella junaan ja kohti Pekingia. Tanaan kaydaan varmaan viela syomassa ja ottamassa vikat Mongolia-oluset.

Aamusella vaunuemanta tuli keraamaan liinavaatteet ja pyyhkeet pois, mutta espanjalaisilla hyttikavereillammepa ei ollut tyynyliinoja, eika pyyhkeita jaljella lainkaan. Tyypilliseen manjana-tyyliin heita ei juuri kiinnostanut, levittelivat vaan kasiaan. Tasta syntyi sitten karhamaa ja lopulta joutuivat selvittamaan asiaa junan kapteenin kanssa.

Edellisesta kerrasta viisastuneina olimme nyt tarkkana kamoistamme heti Ulan Batoriin saapumisen jalkeen alkaneessa haropallossa. Junaan paukkasi sisaan lapsia odottaneita vanhempia, tavaran vastaanottajia ja luultavasti myos taskuvarkaita. Matkaa piti olla reilu kilsa, joten lahdimme kavelemaan rinkat selassa polyiseen Ulan Batoriin, vaikka taksikin olisi ollut kylla puoli-ilmainen…

Matkalla sellainen ehka 10v sopo pikkutytto tervehti meita ja jatkoi kavelyaan meidan kanssa samaan suuntaan. Kysyimme sitten kadun nimea, mutta kysymyksemme ei oikein mennyt perille, joten jatkoimme matkaa. Hetken paasta koulurepusta oli loytynyt englannin kielen kirja, jonka avulla selitti meille, etta tuossa on bussiasema ja vilkutti hyvastiksi lahtiessaan toiseen suuntaan. Vahan myohemmin tapahtui kuitenkin ehka taman reissun hellyyttavin tapahtuma. Liikenne taalla kun on totaalikaaosta ja me katsoimme Timon kanssa sopivan kadunylityspaikan, josta lahdimme yli (kaista kerrallaan, muuta vaihtoehtoa ei ole). Yhtakkia joku tarttuu mua kadesta kiinni sanomatta mitaan, ja siina on sellainen varmasti alta 10-vuotias pikkutytto koulumatkalla. Katua ylittaessa tuli kylla mieleen, etta kaipasiko se turvaa ylitykseen vai naytimmeko vain olevamme niin hukassa. Sanoi sitten arasti thank you ja jatkoi matkaa.

Puolisen tuntia harhailtuamme hieman vaaraan suuntaan loytyi kuitenkin Zaya Guest House mukavasti lahelta keskustaa Peace Avenuelta. Paikka on ihan luksusta, taysin rempattua iso asunto kerrostalon kolmannessa kerroksessa, jonka huoneista on tehty sitten guest house. Ja maksaahan oma 2 hengen huoneemme aamiaisineen jopa noin 10 euroa per karsa. Siis vessassa on ihan poreamme ja siihen tyyliin. Omistajan kanssa selvittelimme raha-asiat kuntoon ja saimme myos ennakkoon varaamamme matkaliput UB-Peking valille.

Suihkun jalkeen pyorahdimme kaupungilla ja kavelimme State Department Storen ja Suhbaatarin aukion ohi Luonnonhistorialliselle museolle, joka olikin ihan hyvin tehty, vaikkakin ihmeen sokkeloinen. Kaikki kyltit oli englanniksi, kuvaamisesta olisi tosin pitanyt maksaa ekstraa. Museon vetonaulana olivat epailematta dinosaurusten luurangot ja luut, jotka oli koottu ihan liskon muotoon. Ihan hirvea vasy alkoi kuitenkin painaa, joten raahustimme takaisin hostellille poiketen matkalla korealaisessa ravintolassa.

Pari tuntia unta kuulaan ja uudestaan liikkeelle. Taksilla Gandantech-luostarille, joka ei nyt kovin kummoisessa kunnossa ollut. Parasta mita kommunistien aikojen havityksesta jai Ulan Batoriin kuitenkin jaljelle. Taskuvarkaista on varoiteltu tosissaan, joten varuillaan ollaan oltu. Kerran kuului vain napsahdus ja laukkuni solki oli auki. Mitaan en nahnyt, mutta luulen, etta joku ovela sen kavi kokeilemassa kuitenkin. Tarranauhakiinnitysta ei kuitenkaan saa katevasti auki huomaamatta, joten siihen jai silla kertaa. State Department Storesta sai Timolle filmia, shampoota, vahan matkamuistoja ja capuccinot. Tuntuvat olevan tosi arkoja taalla myymaan tai auttamaan, jos eivat osaa englantia. Valilla saa taysin aanetonta palvelua. Usein jostain saadaan kuitenkin raahattua joku englantia osaava, jos on tarvis.

Nyt hieman taukoa, pyykit pesuun ja kohta pitaisi viela lahtea illallistamaan ennen aikaista nukkumaan menoa. Sen verran on veto poissa kuitenkin.

Pelailtiin viela dominoa mongolialaislasten kanssa ja kavi ilmi etta yksi 12v poika puhuu ihmeen hyvaa englantia. Sen kanssa pystyi ihan juttelemaan niita naita. Kaikki halusi viela valokuvia yhdessa ja erikseen meista lankkareista.

Junaemannat alkoivat kavella hermostuneesti kaytavalla rajan lahestyessa. Luonnollisesti nailla kaupustelijoilla on liikaa tavaraa tullin ohi ja vaunuemannat ovat mukana juonessa (myyvat myos itse joillain asemilla). Tavaraa alettiin siirtelemaan katkosta toiseen. Mekin loysimme sankymme alta yhden kanisterin mitalie. Emanta osoitti vain, etta hyshys, joten me tyydyimme opettelemaan fraasisanakirjasta tullimuodollisuuksien kohdalta lauseen “Se ei ole minun.”

Nyt odotellaan sitten vain junassa rajavartijoiden ja tullimiesten hommien hoitumista. Noin puolet on muuten naisia – niin kuin about kaikkialla muuallakin Venajalla tuntuu olevan. Vessat ovat lukossa, kauppiaat ovat hiljentyneet koppeihinsa ja vain muutama lapsi juoksentelee kaytavalla. Kuinkahan oma kaksi passia, viisumit eri passeissa -tilanteeni aiheuttaa haslinkia?

Venajalla kaupasta saa muuten noin yhta erilaista juustoa, yhta erilaista leipaa ja yhta erilaista makkaraa.Olutta sen sijaan loytyy noin 15 erilaista pikkupuodeissakin ja vodkaa ainakin 30 erilaista. Nain ainakin naissa paikoissa, joissa ollaan pysahdytty.

Asemalta sai paikallista kalaa: “Omul?” “Da.” “Odin.” Savukala meni hyvin aamupalaksi. Maistui ihan siialta – olikin ehkä sitä?

Varhainen aamuherätys olikin paikallaan siirtämään meitä Mongolian aikaan. Huomenna ollaan 8:30 jo perillä Ulan Batorissa. Viereisen hytin Patrick, Tim ja Bas taitavat olla hyvinkin vielä Moskovan ajassa, sen verran pitkään jatkuivat bileet… Korvatulpat löytyivät onneksi kassista.

Eilen illalla opetettiin mongolialaispojille dominoa. Tänään tytöt halusivat pelata korttia, kunhan saivat meille opetettua säännöt ensin. Englantia eivät juurikaan puhu. Ulkona on hullun kuuma tänään ja kaikenlisäksi edelliset 800 km ilma on ollut sakeana savusta. Joka puolella kun näyttää olevan kulotus menossa.

Pikkumongooli Una hiffasi heti miten Timon N810 toimii. Sen jälkeen Robertin läppäri oli lasten leikkiä 5-vuotiaalle.

Huomenna on vika kokonainen päivä. Hämmentävää. Joko se on ohi? Tähän on jo niin tottunut. No, on meillä UB-Peking  väli vielä.