Olli matkustaa

Reissu on loppu ja juhannustakin tuli jo vieteltyä mökillä.

Amsterdamissa vietettiin vielä yksi päivä kaikenlaista rentoa kiertelyä harrastaen, näin Van Gogh-museonkin ja syötiin hassua etiopialaista ruokaa (saatiin eteen yksi lautanen, josta syötiin käärimällä enjera-lättyihin erilaisia liha- ja kasvistäytteitä. Hyvää oli, joskin sitä olisi voinut olla enemmänkin.

Ajopäivä Amsterdamista Rostockiin meni yllättävän nopeasti, vaikka kilometrejä olikin noin 700 taitettavana. Ohitettiin Saksan motarilla yksi Ferrarikin! Se tosin eteni perä edellä autonkuljetusauton lavalla…

Laivalla oltiin ajoissa, ja itse laivamatkasta Superfast VIII:llä ei paljoa ole kerrottavaa. Siisti uusi laiva, pari baaria matkustajille, lepotuolipaikoilla nukkuminen oli hankalaa ihmisten kuorsatessa ja hyvän asennon puuttuessa. Onneksi matkan pituus oli vain 22 tuntia. Paljon rekkakuskeja ja perheitä sekä muutama autonhakija.

Ensimmäinen Ferrari tienpäällä koko reissulla nähtiin sitten Hangosta, kun yksi suomikilvissä oleva punainen yksilö lähti kaasuttelemaan Helsinkiä kohti. Kotona oltiin noin kymmenen aikaan illalla. Perjantaina oli sitten vielä aika väsynyt autonpalautuskeikka Tallinnaan. Pakollinen passin unohtaminen kuului aamuun, mutta taksillahan sekin saatiin ajoissa vielä satamaan. Tallinnaan ei paljon muuta mahtunut kuin auton palautus, ruokailu McDonalds’issa ja pieni kävely vanhassa kaupungissa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hieno, vaikka vähän matkaväsymys alkoikin iskemään loppuvaiheessa. Isommalla porukalla matkustettaessa kaikilla on vähän omat ideansa ja välillä tuntuikin, että mukana oli 5 ihmistä, jotka olivat lähteneet 5:lle erilaiselle matkalle. No, tämä oli tietysti osittain tiedossa etukäteenkin. Mutta seuraavaksi tulee kyllä lähdettyä matkaan ihan vaan yksin tai kaksin. Paljon kiitoksia mukavasta reissusta matkaseuralle!

Torstaina tehdään vielä neljän päivän yllätyspyrähdys Pariisiin Lauran kanssa ihan vaan vuosipäivän kunniaksi. Tämä blogi loppuupi tähän, jatketaan taas seuraavien reissujen kohdalla.

Amsterdam, Hollanti

Unet meinasivat jatkua ohi aamiaisen, mutta heräsimme sitten kuitenkin ajoissa. Unen saaminen kun oli vähän ongelmallista, sillä lauma amerikkalaisia koki käytävässä huutamisen kovin innostavaksi touhuksi. On se kumma, oli paikka sitten hostellin käytävä puolen yön jälkeen tai keskitysleirin kaasukammio, niin siellä ei sitten osata pitää sitä nokkaa tukossa, huolimatta siitä, että ko. itsestäänselvyydestä kyltein vielä muistutetaankin. Noh, tänään jo meidän Aboriginaaliksi ristimä hotellityöntekijä kävi kerran murahtamassa porukalle, kun tuntui siltä, että tulevat katosta läpi.

Mutta siis Amsterdamiin: lämmintä oli heti aamusta todella reilusti, jossain oli näkynyt ennuste päivälle, joka näytti +31 astetta. Pessi ja Elina lähtivät autolle hakemaan Pessin kännykkää (Autohan oli siis Diemenissä) ja me muut jatkoimme kohti Concerto-levykauppaa. Vähän meni varjon puolta hakiessa matka, sen verta läkähdyttävä oli kuumuus. Oikeastaan shoppailuanti jäi aika vähäiseksi, sillä hampputuotteet eivät meitä innostaneet ja Crumplerin laukkukauppakin oli kiinni maanantaisin. Ostimme Lauran kanssa ciabattan, juustoa ja metwurstia, joita menimme syömään kanaalin rannalle. Siihen viereen sitten istui pussikaljoittelemaan keski-ikäinen hollantilaismies, jonka kanssa hetki jutustimme. Äijä oli Karibialta Hollantiin jo vuosia sitten muuttanut laivakokki, joka kertoi kaikenlaista mm. Amsterdamilaisten veneenomistuksesta ja lämpöennätyksistä.

Paikallisen stockmannin eli De Bijenkorfin ilmastointi tuntui oikein hyvältä tässä helteessä, joten pyörimmekin tavaratalossa varmaan pari tuntia. Keittiötavaroita oli iso hieno osasto, mutta kaikki sitruspuristimet olivat automaattisia, joten emme sellaista sitten tuliaisiksi itsellemme ostaneet. Myyjä neuvoi meidät ystävällisesti toiseen liikkeeseen, mutta sekin oli sitten kiinni jo kun paikalle pääsimme.

Illalla jakaannuimme kahteen eri ravintolaan. Kävimme itse syömässä vain halvat pizzat ja matkaoppaan vinkistä viisastuneina tilasimme ihan vain hanavettä tuopillisen. Siitä ei sitten edes tarvinnut maksaa mitään.

Huomiseksi on luvattu vähän viileämpää, mikä kuullostaa kyllä ihan sopivalta. Tarkoituksena olisi ihmetellä Van Gogh -museota, ja josko se laukkukauppakin olisi auki sitten. Illalla ajateltiin mennä etiopialaiseen ravinteliin syömään. Joku paikallinen englanninkielinen ilmaisjakelu kun sattui sellaista suosittelemaan.

Amsterdam, Hollanti

Aamusella heräiltiin ajoissa Brüggen Europa-retkeilymajalta, syötiin aamiainen ja pakattiin Vito. Ulkona oli suorastaan läkähdyttävän kuuma, mittarit näyttivät parhaimmillaan 34 astetta matkan varrella. Sunnuntaista huolimatta matkan varrella bongasimme yhden Inter-Marchen, joka oli auki. Saimme parit korit Hoegaardenia ja isoja kolmen vartin Leffejä yhden korillisen…

Hollannin puolella ajoimme Zeelandin kautta, sillä vaihtoehtona olisi ollut erinäisiä motareita posottaminen suoraan Damiin. Tällä reitillä olikin paljon tunneleita, siltoja ja patoja, joissa riitti nähtävää. Luulimme jo selvinneemme eräästäkin tunnelista ilman maksua, mutta rahastuspiste olikin pari kilometriä tuon 6,6 km pitkän tunnelin jälkeen. Sama juttu oli erään lossin kanssa, mutta rahastaja muisti kuin muistikin laskuttaa meidät.

Varasimme huoneen Hans Brinker budget hotellista, joka Let’s Go -oppaamme mukaan on karu, mutta siisti hostelli. Paikan löytäminen osoittautuikin ongelmallisemmaksi tehtäväksi. Milloin ei saanut kääntyä vasempaan ja toisinaan taas kadut olivat ihan käsittämättömän kapeita. Lopulta parkkeerasimme auton noin 400 metrin päähän ja soitimme vastaanottoon. Suosittelivat jättämään auton keskustan ulkopuolelle, sillä parkkeeraus keskustassa on kuulemma törkykallista. Eipä siis muuta kuin muut ulos kamoineen ja lähdin Pessi kartanlukijana ajamaan Vitoa reilun 5 kilsan päähän keskustasta. Sieltä löytyi maksuton parkkipaikka Diemenin aseman läheltä. Sieltä ratikka toi meidät vartissa keskustaan taasen. Pysäkillä avulias eläkeläispappa neuvoi linjojen ja lippujen kanssa.

Hostelli on tosiaan karu, mutta ajaa asiansa. Baarissa oli kaksi yhden hinnalla happy hour klo 17-18, jota käytimme heti alkuunsa hyväksi. Kannoimme pyykit läheiseen itsepalvelupesulaan, menimme syömään viereiseen raflaan ja välissä kävimme siirtämässä valmiit pyykit kuivausrumpuun. Käsittämätöntä, että tuommoinen automaattisysteemi ihan oikeasti toimii.

Ruoan jälkeen hetki huoahdusta ja kaupungille. Tavoitteena oli saada ratikkakartta, jotta autolle pääseminen keskiviikkoaamuna olisi jokseenkin mahdollista. Kävellessä huomasimme yhden kadun väestön edustavan selvästi erästä seksuaalista vähemmistöä – myöhemmin opuksista selvisi että tämä oli The Gay Street Amsterdamissa. Aseman info oli mennyt yhdeksältä kiinni, joten lähdimme kävelemään kohti Red Light Districtiä. Koska jaloissa kuitenkin painoi jo, eikä toisaalta vielä ollut pimeää, niin pysähdyimme paikalliseen irkkupubiin (Molly Malone’s yllättäen nimeltään) oluelle & siiderille. Kanavaa pitkin meni ohi paljon paikallisia mitä erilaisimmilla veneillään. Oli selvästi paikallinen illanviettotapa, kun lämpöäkin riitti vielä loppuillan tunteina. Punaisten lyhtyjen alueella olikin sitten pornokauppaa toisensa perään ja tyttöä ikkunassa alusvaatteisillaan. Turisteja alueella virtasi, yksikin kiinalaisryhmä oppaansa kanssa näytti olevan vähän out-of-place.

Nyt unta, jotta huomenissa jaksaa herätä aamiaiselle. Ensivaikutelma Amsterdamista on vähän sekava. Pitäisi ehkä keskittyä näkemään kaikki hienot jutut kaiken sen ylihehkutetun pössyttelyn ja coffee shoppien takaa. Amerikkalaisia täälläkin vaan tuntuu olevan älytön määrä. Jostain syystä ne pitävät aina sitä kaikkein kovinta meteliä, oltiin sitten missä tahansa.

Brugge, Belgia

Jaha, täällä sitä ollaan taasen. Kerrataanpa nyt parin edellisen päivän tapahtumat päiväkirjaa varten, ennenkuin unohtuu…

Eilen heräiltiin Luxembourgin uusitussa retkeilymajassa ja lähdettiin kohtuu ajoissa kohti Trieriä, sillä Pessi halusi ostaa siideriä saksanpuolelta. Trierin-Saarburgin alueelta moista erikoisuutta pitäisi kuulemma löytyä. Ja kyllähän sitä sitten muutama pullo jopa löytyikin. Pojat saivat samalla ko. marketista bratwurstit, vihdoin.

Nokka kohti Ranskaa jälleen kerran ja jokunen tunti myöhemmin ollaan Reimsissä. Parkkeerasimme ilmaiseksi jonkun basilikan pihalle ja lähdimme kävelemään kohti Reimsin katedraalia, joka näkyi jo ihan vieressä. Oikeasti pytinki oli reilun kilometrin ja monen korttelin päässä, se kun sattui olemaan aika hiton iso. Katedraalikierroksen, turisti-infon ja pikaisen lounaan jälkeen shoppailimme hieman Reimsin keskustan kävelykaduilla: Pessille ja Timolle tarttui pari levyä (valinta suoritettu kansikuvan perusteella) ja Lauralle pari paitaa (valinnan perusteista ei tietoa). Koska Champagne-reitti kulkee Reimsin läpi ajattelimme ostaa parisen pulloa tuota kallista kuohuviiniä mukaamme. Valtavasta Carrefour-marketista (48 kassaa) tarttui muutaman pullon lisäksi mukaan myös siideriä ja lukuisia valkkaripulloja.

Koska majapaikkoja ei oltu etukäteen juurikaan kartoitettu tälle seudulle, varasimme Formule 1-hotellin Amiensista (Saint-Quentin oli alkuperäinen ajatus, mutta tuppasivat olemaan Etap-hotellit sekä Formule 1:t täynnä). Ajomatkaa olikin yllättävän paljon ja "Tänään on muuten lyhyt ajopäivä" muodostui jonkinlaiseksi lentäväksi lauseeksi 450 ajetun kilometrin jälkeen. Pessin ostamat levyt osoittautuivat aika jänniksi, vaikka ei ne rokkia juuri olletkaan, vaikka FNACin rock-osastolta olivatkin. Hotellille päästiin vasta klo 23, mutta ehkä se olikin vain hyvä juttu. Kovinkaan paljoa aikaisemmin ei siihen tupakanhajuiseen huoneeseen olisikaan halunnut mennä. Sinänsä jänniä automaattihotelleja nuo Formule 1:t kyllä.

Aamun valjettua ja niukahkon aamiaisen syötyämme starttasimme Viton kohti Dunkerqueta. Ajomatka meni leppoisasti Timon ajaessa, mun lukiessa karttaa ja muiden koisatessa takapenkillä. Dunkerquessa pikainen lounas, pakollista shoppailua sekä siiderin & viinin ostoa (huomaatko kenties jonkun toistuvan kuvion?). Eikä siis muuta kuin matkaan kohti Brüggeä. Rajan ylitys oli taas yhtä tyhjän kanssa, ilman liikennemerkkiä ei olisi sitäkään huomannut. Päätimme ajaa mieluummin Atlantin rantaa pitkin Oostenden kautta, kuin suoraa motaria pitkin.

Tapani mukaan tein taidetta kännykän hukkaamisesta ja/tai tuhoamisesta, eli tällä kertaa tiukassa vasemmalle kaartuvassa mutkassa puhelimeni lensi avoimesta ikkunasta (ilmastointihan kun käynnistetään ikkunat avaamalla) keskelle Mittelkerken katua. Onneksi muutamaa naarmua lukuunottamatta puhelimelle ei käynyt mitään, vaikka perässäkin tuli monta autoa. Atlantin rannalle piti pysähtyä hieman ennen Oostendeä, jotta kaikki saivat jalkansa ja sandaalinsa kasteltua.

Paahtavassa kuumudessa saavuimme Brüggeen, josta olimme varanneet paikallisen retkeilymajan yöpaikaksemme. Paikka oli ilmeisesti juuri remontoitu ja varsin siisti siis. Kamala totuus valkeni meille hetki kamojen sisään kannon jälkeen – kello on 17:30 lauantaina eikä meillä ole belgialaiset oluset vielä Viton perässä. Hiki otsalla Vitoon ja kohti lähikauppoja. Superconfex ei myynyt elintarvikkeita, eikä Aldissa ollut kuin omia merkkejä. Randomilla pysäytetty kaveri osasi kertoa tien supermarkettiin, mutta kiirettä meinasi pitää, etenkin kun silta nousi edestämme ylös ja ohi rullasi huviveneen ja siipirataslaivan lisäksi lähes satametrinen jokiproomu. Oluset jäivät ostamatta, sillä paikkaa ei löytynyt.

Suuntasimme Lauran kanssa kaupungille, kun muut jäivät ottamaan tirsoja. Läheisestä nightshopista sai kylmän Hoegaardenin matkaevääksi. Lämmintä kun oli vielä illallakin varmaan 30 astetta. Pyörimme hetken vanhassa kaupungissa kunnes menimme ennalta katsottuun simpukkapaikkaan syömään. Hyviä olivat nuo merenelävät edelleenkin. Viimeksi tuli syötyä 1999 Belgiassa käydessä.

Spottasimme muut Notre Damen läheltä ja ajatuksena oli vielä käydä juomassa yhden De Garre nimisessä olutbaarissa. Paikka oli todella kapean (1 metri ehkä) kujan varrella, mutta meidän säkällä suljettuna tämän viikon. Ei auttanut muu kuin lähteä vaeltamaan kohti hostellia ja yrittää bongata joku pubi matkalla.

Suhteellisen mukavan näköinen paikka löytyikin, vaan vaikutti kovin hiljaiselta – ehkä se oli jo mennyt kiinni. Mutta omistaja olikin pihalla juomassa itse jotain, ja toivotti meidät tervetulleeksi. Laittoi kynttilät palamaan, peilipalloon valon ja käänsi 80-luvun kootut hitit soimaan. Juomia särppiessämme ovet laitettiin kiinni ja ikkunan eteen laskettiin metallikaihdin. Väkeä kuitenkin aina välillä käveli sisään kun olivat vaan ensin soittaneet ovikelloa. Äijä oli jotenkin erikoisen oloinen, mutta jutteli mukavia ja Pessin & Elinan drinkkiinkin meni varmaan 3/4 Passoaa ja loput appelsiinimehua. Lähdettiin siitä sitten puolen tunnin päästä pois ja toivoteltiin illan jatkot. Myöhemmin hostellilla selvisi Lonely Planetista, että kyseessä oli "The only gay and lesbian bar in town."

Muuten Belgia taitaa olla kyllä se mun juttu. Olutta on paljon, se on älyttömän hyvää, kaupungit kauniita & idyllisiä, ihmiset mukavia ja avuliaita.. Mitäpä sitä muuta. Huomenna sitten Amsterdamiin. Mistähän sitä saisi Leffeä korillisen?

Luxembourg, Luxembourg

Tässä on nyt ehtinyt jo vierähtää useampi tovi ilman päivityksiä, mutta yritänpä nyt kelailla taaksepäin tapahtuneita…

Sunnuntai meni Prahan ihmeitä ihmetellessä. Käytiin ylhäällä linnassa sekä Petrin-kukkulan päällä olevassa tornissa. Muutama sata askelta ylöspäin tuntuikin jo pohkeissa. Käytiin siinä sitten maistamassa miltä paikallinen pikaruoka Bohemia Bagelissa maistuu. Ajateltiin iltasella, että katsotaan missä on lähin Tesco, jos käytäisiin sieltä aamusella hakemassa tsekkioluet mukaan. Pätkivän GPRS-yhteyden kautta löytyi vihdoin parikin Tescoa Prahan liepeiltä. Avoinna non-stop – joten ei muuta kuin kaupoille! Mikä olisikaan parempi aika ostaa kaljaa kuin sunnuntai-maanantain välinen yö klo 24 aikoihin. Hintoja katsellessa meinasi seota täysin. Lopulta tyydyimme kuitenkin kantamaan vain 119 litraa olutta ja 13 pulloa viiniä autoon. Onneksi Viton takajouset tuntuivat olevan tarpeeksi jäykät, eikä vielä näyttänyt olevan mitään onkelmia tuon lastin kanssa. Tescosta tarttui mukaan myös jakoavain, jolla pystyi säätämään kuljettajan penkin asentoa varsinaisen säätimen ollessa käyttökelvoton.

Maanantaina jätimme Prahan taaksemme syötyämme aamiaisen, jossa Lauran kävi sen verran sääliksi yksin raatamaan joutunutta mieshenkilöä, että kävi auttamassa astioiden lajittelussa: amerikkalaisille kun tuntui olevan kovin vaikeaa lajitella astiat samanlaisten kanssa nippuihin niitä palautettaessa. Ennen rajanylitystä pysähdyimme vielä Chebin rajakaupungissa syömässä. Kaupunki oli ilmeisesti saksalaisten loma-aluetta, sillä kaikkialla näki ja kuuli saksaa. Lisäksi alueella on matkaopuksemme mukaan prostituutio-ongelmaa, ja näimmekin muutaman minihameisen "liftaajan" teiden varsilla. Kauan emme ehtineet Saksan puolella ajaa, ennenkuin Viton ilmastointilaite päästi kaasunsa ulos. Loppumatka Würzburgiin köröteltiin sitten paahtavassa helteessä. Ullakkohuoneisto aivan keskustasta järjestyi puhelinsoitolla. Hieman kävelyä vanhassa kaupungissa ja sitten vielä syömään yhteen vähistä auki olleista paikoista. Italialainen ravintola tarjoilikin maittavat eväät. Sitten piti vielä löytää paikka, josta löytyisi paikallisen panimon vehnäolutta hanasta. Se osoittautuikin hankaksi, mutta lopulta erään brittipubin baarimikko neuvoi meidät viereiseen brittipubiin, josta ko. herkkua saikin.

Tiistaiaamuna keskustelimme autovuokraamon sekä Mersun huoltoliikkeen kanssa ilmastoinnin korjaamisesta. Lopulta tilanne päätyi siihen, että ilmastointi jää korjaamatta ja me ajamme ikkunat avoinna, mikäli tarvitsemme jäähdytystä. Saa nähdä, kuinka paljon hinnasta saadaan vielä tapella autoa palauttaessa. Toisaalta korjaus olisi joka tapaukisessa kestänyt, sillä tarvittavaa osaa ei Würzburgin Mersullakaan ollut saman tien saatavana, joten nyt matka saattoi jatkua suunnitelman mukaisesti. Kaupasta vielä kori Julius Echteriä kyytiin. Suuntana siis Schwarzwald, jossa pientä kylää ja serpentiinitietä piisasi. Ajelimme 1200 metrin korkeuteen todella kapeaa ja mutkittelevaa tietä Waldkirchistä Sankt Märgeniin. Sääli, että huipulla oltiin pilvessä, muuten näkymät olisivat voineet olla huikeat. Ilta alkoi jo hämärtää kun pääsimme Todtnaun seudulle, jossa pysähdyimme yhden sopivan Gasthausin eteen ja tinkasimme huoneen sekä aamiaisen viidelle hengelle sataseen. "Just don’t tell the other people here."

Keskiviikkoaamuna nukuimme vähän pidempään, söimme aamiaisen ja pakkasimme auton. Aurinkoa riittikin taasen ja matka jatkui Ranskan puolelle. Rajanylityspaikalla nopeusrajoitus laski yhdeksään kymppiin, muuten ei paljoa tullimiehiä näkynyt. Reinin rannan ollessa teollisuusaluetta suuntasimme auton vähän sisemmäksi länteen päin ja ajelimme Riquewihrin ja Hunawihrin kylien kautta Strasbourgiin. Parisen kymmentä kilometriä ennen liikkuva moottoripyöräpoliisi pysäytti meidät ja ohjasi meidät alueelle, jossa olikin useampi poliisimies jo. Huolimatta kieliongelmista meille selvisi, että oltiin huumeratsiassa nyt. Laukut ulos autosta ja riviin auton viereen. Paikalle tuli innokas huumekoira, jota kyllä tuntui kiinnostavan kylmälaukkumme sisältö enemmän kuin varsinainen työ. Kaiken huipuksi koira kusaisi eturengastamme vasten. Kyllä siinä vähän ranskalaispoliisiakin hymyilytti, kun avasivat takakontin ja näkivät 6 koria tsekkiläistä olutta! Matka saattoi kuitenkin jatkua, kun koira ei nallekarkkepussin ja eväslaukun lisäksi mitään löytänyt. Paikalle ohjattiin myös unkarilaisia, tsekkiläisiä ja slovakeja – liekö meidätkin pysäytetty Eestin rekkarin vuoksi… Siispä Strasbourgiin. Auto parkkiin ja pieni kaupunkikävely oli taas paikallaan. Tarte Flambeeta oli saatava, ja sitä onneksi tarjoiltiinkin melkein joka paikassa. Hölmöinä söimme sitä sellaisessa ravintolassa, jossa olisi alkanut reilun puolen tunnin päästä Tarte Flambee happy hour, jolloin aterian hinta olisi lähes puolittunut. Noh, hyvää oli silti. Matkaa oli vielä paljon jäljellä, eikä oltu vasta kuin alkuvaiheessa, joten päätimme ajella suoraa tietä Luxembourgiin. Retkeilymaja ei ottanut varausta vastaan puhelimitse, mutta kuulemma Internetissä homman voisi hoitaa. GPRS ja läppäri apunamme tuokin onnistui. Retkeilymajaa ei kyllä tunnistanut entisekseen. Remontti oli valmistu 2005 alussa ja paikka oli hienossa kunnossa. Huoneisiin mennään sähköisellä avainkortilla, baariin oli rakennettu hieno terassi ja kaikki yhteisetkin tilat kiilsivät puhtauttaan. Ehkä jopa hieman kliininen vaikutelma Prahan hostellin jälkeen.

Tänään heräilin jo ennen muita ja lähdin aamiaiselle. Muut tulivat sitten perässä. Käynnistelimme päivää vähän hitaasti, mutta lopulta kävelemään kohti Luxembourgin vanhaa kaupunkia. Korkeuseroja tosiaan löytyy, sillä vanha kaupunki on korkealle kivelle rakennettu. Poikkesimme kaupungin alle kaivettuihin tunneleihin, Luxembourgin Casemateihin. Mukavan kosteaa ja viileää – ulkona kun oli lähes hellelukemat. Tunnin verta harhailua käytävissä ja ulos. Sapuskaa lokaalissa McDonald’s korvikkeessa (Elinalle ei vegaaniruokaa yrityksistä huolimatta järjestynyt), turisti-infon osoittamasta levykaupasta löytyikin sitten lopulta Luxembourgilaista punkkia Timolle parin levyn verran. Itse kaappasin mukaan Rammsteinin Reise Reise -levyn. Ihailimme maisemia matkalla hostellille. Otimme iltapäivän rauhallisesti nurmikolla maaten ja frisbeetä viskoen. Illaksi pitäisi vielä mennä syömään johonkin. Yritämme ilmeisesti löytää jotain edullisempaa paikkaa vanhan kaupungin ulkopuolelta, sillä muu porukka tuntuu vähän tuskastuneelta hintatasoon. Toisaalta on kuitenkin selvää, ettei läntinen Eurooppa ole samalla tasolla itäpuolen kanssa…

Jalat huutaa armoa jo, sen verta on täällä Prahassa tullut tallustettua edes sun takaisin. Kaupunki on kyllä armottoman komia, ei sille mahda mitään. Ruoka on edelleenkin halpaa, joskin selvästi kalliimpaa kuin aikaisemmin Tsekeissä tai vaikkapa Puolan puolella.

Eilen oli siis kaupustelupäivä. Käytiin Lauran kanssa pyörimässä keskustassa. Sorruin ostamaan tsekkiläisen 65 litran rinkan, joka vaikutti ihan pätevältä. Ainakin myyjä kehui kovin ja lupasi vielä viiden vuoden takuunkin. Paljon muuta ei ostoskierrokselta haaviin tarttunutkaan yhden Ranskan fraasisanakirjan lisäksi. Väkeä keskustassa on ihan älyttömän paljon ja joka toinen tuntuu puhuvan englantia. Se on kyllä tämän hienon kaupungin ainoita negatiivisia asioita, joita tulee mieleen. Ruokaa vedettiin paikallisissa pienemmissä rafloissa sekä päivällä että illalla. Ihan maittavaa apetta on ollut näissä paikoissa. Ja järjettömän halpaa kaljaa. Käytiin Timon ja Lauran kanssa vielä illalla kävelyllä vanhassa kaupungissa. Hienoja rakennuksia jälleen iltavalaistuksessa. Käveltiin Kaarlen siltakin päästä päähän. Väkeäkin oli nyt niin vähän, että mahduttiin sekaan. Kävelymatka yöratikalle olikin odotettua pidempi ja olimme vasta kahden maissa hostellilla.

Tänään sitten vedettiinkin sikeitä pidempään. Tuhti aamiainen nassuun ja menoksi kaupungille. Käytiin paikallisen marketin kautta tutustuaksemme lähinnä kaljan hintatasoon. Ei se kyllä mitään maksa – Halvin pullo oli 3,90 korunaa, eli vähän yli 10 senttiä! Krusovicesta, Velkosta tai Staropramenista saa toki maksaa jopa 25 senttiäkin per pullo. Taitaa huomenna Viton alkoholilasti kasvaa muutamalla korilla tummaa olusta.

Päräytettiin siitä sitten ratikalla Prahan linnalle, jossa hujahti toista tuntia äkkiä. Sitten ratikalla Bohemian Bageliin syömää paikallista pikaruokaa (tavaraa bagelin välissä) ennen kuin nousimme kiskoradalla ylös Petrin-kukkulalle. Muut eivät halunneet kavuta Petrin Toweriin, mutta kävin sitten ite kuvaamassa maisemat sieltä. Hienosti näkyi yli Prahan.

Nyt pyykit kasaan ja pesuun hostellin tädille. Lähipizzeriaan vielä kuluttamaan viimeisiä korunoita ja sitten unta pollaan. Huomenna on siis edessä lähtö kohti seuraavaa maata. Vähän on jo poltellutkin, että koska pääsee taas ajamaan, sen verran siihen ehti jotenkin tottua parin ekan ajopäivän aikana.

Praha, Tsekki

Aamulla jatkoimme hostellista matkaa siis Oswiecimiin, eli Auschwitziin. Saatiin sadetta niskaan oikein kunnolla, mutta se ei matkantekoa haitannut. Tietulli matkalla tuli meille yllätyksenä, mutta onneksi saimme taskujen pohjalta kaivettua sen verran, että setä nosti puomin. Sopivat tiet oli tietenkin tietyön takia suljettuna, joten yksinkertaisesta matkasta tulikin lievää säätämistä.

Auschwitzin keskitysleirimuseo kuitenkin löytyi. Sateinen ja kolea sää sopi hyvin tuohon ankeaan paikkaan. Ihan hirvittävä määrä ihmisiä tuhottiin leirillä. Ei sitä ihminen voi käsittää. Birkenaun leiriin emme menneet muuten kuin autolla ohitse, sillä pakollinen valokuva kiskoilta leirin portille päin oli otettava…

Seuraavaksi suunnattiin kohti Tsekin tasavaltaa ja lähintä rajanylityspaikkaa. Se tosin osoittautui oletettua hitaammaksi yllättäen tietöiden vuoksi. Noin 50 kilometrin matkaan saatiin aikaa tuhrattua varmaan kaksi tuntia. Homma alkoi kuitenkin rokkaamaan, kun päästiin Tsekin puolelle: Ensimmäisen passin katsottuaan rajavartia kysyi: "Finland?" ja viittoi meitä eteenpäin suoraan. Puolasta jäi päällimmäisenä mieleen tietyöt, Krakova ja pienet Polski-Fiatit. Ei siis muuta kuin Cesky Tesinin rajakaupunkiin syömään. Noin 12 eurolla 5 ihmistä söi paikallisessa kiinalaisessa ihan maittavat safkat. Lisäksi hyväksi onneksi tuoreen Lonely Planetin tiedot osoittautuivat vanhentuneiksi ja/tai puutteellisiksi, ja saimme moottoritietarran hankittua Cesky Tesinin turisti-infosta 15 päiväksi.

Pessi oli kolunnut Puolan tiestöä jo tarpeeksi, joten hyppäsin rattiin ja ohjasin Viton kohti Brnoa. Ilmeisesti käynnistyksenestolaitteen temppuilun takia ko. Stuttgartin miesten taidonnäyte ei ota käynnistyäkseen ihan joka kerralla, mutta parilla yrittämällä kuitenkin starttaa. Loppumatka Brnoon ja Prahaankin asti oli oikeastaan pelkkää motaria. Tshekissäkin ajetaan kovaa ja ohitellaan miten sattuu, tosin ei ihan samassa mittakaavassa kuin Puolassa.

Tulo Prahaan oli vaikuttava. Iso valtatie meni koko keskustan läpi ja Vltavan yli. Timo löysi GPS:n opastuksella jo Suomessa varatulle hostellille vähin vaivoin. Maksulliseen autoparkkiin emme autoa saaneet, joten kulkupelimme nököttää nyt kadun vieressä tyhjennettynä kaikesta irtotavarasta. Hostelli osoittautui aivan loistavaksi. Henkilökunta on ystävällistä, huone on ylimmässä kerroksessa, ikkunat taivaalle, tyylikäs sisustus, kaikki paikat puhtaita, alakerran baarissa Bernard tarjoili ja viihdytti asiakkaita. Täydellistä. Voin siis suositella Sir Toby’s hostellia kaikille Prahan kävijoille.

Toivuttuamme alkuihastuksesta, lähdimme etsimään lähinurkilta jotain syötävää. Alue on työläisseutua vähän kauempana keskusta, joten turisteja ei juurikaan ole. Toisaalta tietysti myös etsimämme ruokapaikka oli jo mennyt kiinni, sillä kello oli jo melkein kymmenen. Saimme kuitenkin läheisestä kiinalaisesta pizzaravintolasta mahan täytettä. Hostellin baarissa vielä se tumma tsekkiläinen olut ja nyt unta. Olen vihdoin Prahassa.

Krakova, Puola

Suwalkissa meille tarjoiltiin hienosti aamiainen hotellin ravintelissa, jossa oli hienosti valkoiset poytaliinat ja kaikkea. Siita olikin sitten hyva lahtea matkaan ja aloittaa tutustuminen puolalaiseen liikennekulttuuriin, joka on aika varikasta, jos asian haluaa kauniisti ilmaista. Oikea asenne kuitenkin mukaan ja matka taittuu ihan sujuvasti.

Eksyttiin sitten autoilemaan Varsovaan ilman karttaa. Melkoinen kokemus meikalaiselle, kun autoja kulkee molemmilta puolin ohi eika opasteista ole juuri tietoa. Noh, puolitoista tuntia pyorimista siella taalla ja selvisimme ulos. Paatimmekin parayttaa Viton Krakovaan yoksi. Se kannatti, kaupunki on todella hieno! Tanne taytyy viela joskus tulla ihan ajan kanssa. Yopaikka loytyi hostellista ihan vanhan kaupungin laidalta. 50 slotilla (noin 12 euroa) sai sangyn omasta huoneesta, aamiaisen ja vartioidun pysakoinnin. Siisti paikka tamakin. Dom turysty hostel Coscinnya voin siis suositella.

Nyt kuitenkin aamiaista ja nokka kohti Oswiecimia, joka paremmin tunnetaan saksankielisella nimellaan Auschwitz.

PS. Sorry skandit, puolalaisissa nappiksissa ei niita ole. =)

Suwalki, Puola

Aamusella nihkeän heräämisen jälkeen hirveä määrä kamaa kantoon ja ulos laivasta. Siivojat jo kiireissään hätistelivät meitä hytistä ulos. Amestic-autovuokraamosta Andrus soittelikin jo, kun pääsimme ulos terminaalista. Hetken odottelun päästä musta MB Vito kaarsikin terminaalin eteen, eikä Timon enneuni toteutunut – reissua ei sittenkään tehdä UAZ Cabrioletillä. Tarkastimme auton ja teimme vuokrasopimuksen sekä kävimme läpi perusasiat, joten ei muuta kuin matkaan. Hetken päästä Andrus kuitenkin palasi takaisin autolle, sillä yksi muodollisuus oli päässyt unohtumaan: autovuokran maksu.

Timo hyppäsi rattiin ja Tallinnasta löysimme Via Balticalle helposti ja tie olikin oikein mukavassa kunnossa aivan alkukilometrejä lukuunottamatta. Aurinko paistoi ja Vito nieli kilometrejä ihan mukavasti. Takaiskarit tosin taitaa olla aika finaalissa, kun auto tuntuu pomppivan kovasti vielä töyssyjen jälkeenkin. Yksi pysähdys meren rannalla olleessa luontokeskuksessa, kuskin vaihto ja oltiinkin jo rajalla. Passit ja auton rekisteriote piti näyttää.

Latvian poikki ajettiinkin yhtä menoa pysähtymättä. Teiden kunto ei ollut ihan Viron tasolla, mutta kyllähän sitäkin pitkin edettiin. Paikallinen tapa merkitä taajama tosin aiheutti hieman hämmennystä välillä. Liettuan rajalla halusivat nähdä passit ja green cardin. Jälleen kuskinvaihto ja kohti Siauliaita, jossa pitäisi kummastella ristikukkulaa. Matkalla yritimme saada paristakin paikasta sapuskaa, mutta luottokortit eivät tahtoneet kelvata eikä meillä ollut paikallista valuuttaa kuin 11 litiä, jotka Elina oli saanut isältään. Siauliai vaikutti ihan pirteältä kaupungilta, jonka keskustassa söimme kävelykadun varrella olleessa paikassa, joka tuntui olevan kovasti paikallisten nuorten suosiossa: alakerran baarikin oli jo täynnä, vaikka kello oli vasta neljä iltapäivällä. Pizzoja maksettaessa kävi ilmi, että Elinankin rahat olivat arvottomia, sillä rahauudistus oli sittemmin tehnyt näistä seteleistä vain kokoelmiin kelpaavia. Luottokortit kuitenkin kelpasivat.

Ristikukkula olikin takanapäin ja olimme ajaneet sen ohitse jo kertaalleen tänään! Noh, eipä se mitään, ei muuta kuin kymmenisen kilometria takaisin E77-tietä pitkin ja paikka löytyi. Ristejä pienelle nyppylälle oli kertynyt varmasti kymmeniä tuhansia, ja lisää tulee päivittäin. Siitä lukuisat ristejä myyvät kauppiaat pitävät huolen. Neuvostoaikoina ristit hävitettiin useampaan kertaan, mutta aina vain ihmiset toivat niitä lisää. Nykyisin kukkula on usean pyhiinvaelluksen kohteena.

Pizzan äärellä oli jo päätetty, että jatketaan tänään mahdollisimman pitkälle, kun virtaa kuskeilla tuntui riittävän. Tavoitteeksi otettiinkin päästä Puolan puolelle jo tänään, niin huomisen pitkä ajopäivä lyhenisi mukavasti. Kaunaksen ohitimme ja palasimme takaisin Via Balticalle, josta poikkesimme pois jo Riikan jälkeen. Soittelin useampaankin yöpaikkaan Puolan puolella, mutta täyttä tuppasi olemaan tai sitten luurin toisessa päässä ei puhuttu kuin puolaa. Dom Nauczyciela hotelli Suwalkissa kuitenkin tärppäsi ja kaksi huonetta aamiaisineen sekä vartiotu parkkipaikka järjestyi ihan mukavaan hintaan. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja olimmekin Puolan rajalla nopeammin, kuin olin ajatellut. Viton tankki vielä täyteen diisseliä (kulutus 8,6 litraa/100 km), vähän eväsleipää kaupasta ja rajan yli. Tällä kertaa eivät halunneet edes nähdä passeja. Jonossa naureskelimme valkoiselle vanhalle Ladalle, joka tietysti olikin Suomesta. Kuului oikein Suomen Lada-kerhoon. Taisi vähän rajavirkailijoitakin hymyilyttää tuo peli.

Puolalaisesta liikennekulttuurista olimmekin saaneet jo hieman osviittaa Liettuan puolella rajaa lähestyttäessä. Nyt liikennettä oli kuitenkin melko vähän, eikä muutamaa tiukkaa ohitusta lukuunottamatta näkynyt mitään ihmeellisempää. Tapoihin selvästi kuuluu, että risteysalueella voi hyvin ohittaa, kaksikaistaiselle tielle mahtuu kolme rekkaa vierekkäin ja vastaantulevia ohittajia väistetään pientareen puolelle. Suwalkiin ei ollut kuin hetken matka rajalta ja melkein 800 kilometrin päivämatkan jälkeen hieman tuppaa nyt väsyttämään. Huomenna on vielä toinen pitkä ajopäivä, sen jälkeen onkin sitten tiedossa lyhyempiä erikoiskokeita.

Noniin, matkaan on vihdoin päästy, ja tätä naputtelen nyt Rosellan hytistä, johon saimme kaikki kamamme raahattua. On kyllä melkoisen kämänen laiva tämä – semmoista sokkeloa käytävät, ettei tosikaan, hytissä yksi sänky oli irronnut seinästä ja kaikki paikat on muutenkin päässyt vähän rapistumaan… Noh, ehkä se on kaiken sen viiden euron arvoinen, mitä me kaikkiaan tästä ylityksestä jouduimme pulittamaan…

Mikähän sitä taas tänään sai jättämään pakkaamisen viime tinkaan? Tuntia ennen lähtöä oli reppu vielä tyhjänä ja kämppä hujan hajan. Noh, onnellisesti sekin sitten selvisi – ainakaan vielä en ole huomannut mitään oleellista puuttuvan. Kilon asemallakin oli muutama hollantilainen lähdössä viettämään mukavaa baari-iltaa ennen huomista matsia. Mikähän oli nämä porkkanapäähineiset miehet saanut Kilon asemalle eksymään? Terminaalissakin oli kuitenkin vielä aikaa istuskella ja odotella laivaan pääsyä.

Mutta nyt ollaan sitten vihdoin matkassa kaiken sen odotuksen, suunnittelun ja sähläämisen jälkeen! Jarkon finanssipuoli ei sitten aivan päätynyt tasapainoon balanssiluotosta huolimatta, joten matkaan lähdimme sitten kuitenkin viisistään. Nyt on vähän semmonen odottava tunnelma. Ei oikein tiedä, että mitä huomenna on edessä ja kuinka tämä homma lähtee tästä käyntiin…

Nyt parin olusen jälkeen alkaa uni painaa sen verran, että taidan syödä tuosta vähän iltapalaa (tuota äärirumaa kylmälaukkua onkin jo rahdattu tarpeeksi – täytynee syödä tyhjäksi, niin ei tarvitse kanniskella enempää) ja painua pehkuihin. Autovuokraamo toimittaa auton meille satamaan klo 7:30, jos hyvin käy. Toivoa sopii, että tämä aikaisempi autonluovutusaika meni heillekin perille. Sähköpostivastauksista kun se ei aivan käynyt ilmi…

PS. Timo kirjoittaa omaa matkapäiväkirjaansa täällä.