Olli matkustaa

Sain kuvatkin vihdoin kursittua kokoon – täällä olisi siis. Lisäilen kuvat vanhoihin blogipostauksiinkin vielä.

Mukana kulki siis Ilen GPS-laite (Garmin Forerunner 201), joten mielenkiintoista dataa saatiin vaelluksista. GPS Visualizer on erinomaisen mielenkiintoinen työkalu, joka muokkaa kaikenlaista GPS-dataa erilaisiin formaatteihin (Garmin -> Google Earth esimerkiksi) tai vaikka piirtää oheisen kaltaisia käppyröitä. GPS:n korkeusmittaus ei ole aivan tarkka, vaan heittelee muutamia kymmeniä metrejä, mutta kyllä tuo aika hyvin pitäisi kutinsa.

13.9. pyrähdys Sensojikin köysirata-asemalta ylös Hoken hutille

Eipä mitään kovin ihmeellistä, tiukka puristus ylös köysirata-asemalta Hoken hutille yöksi.

14.9. Epäonninen sadepäivä ja yritys aloittaa

Kuvaajasta näkyy hyvin, kuinka lähdimme ylhäältä Hoken hutilta alas ja puolen tunnin arpomisen jälkeen takaisin ylös Gokuraku dairalle, josta sitten oli pakko kääntyä takaisin alas.

15.9. Päivävaellus Hinokio-dakelle

Alkuun siis melko tasaista vuorijonon harjaa pitkin (eka piikki Gokuraku daira, tokasta ei ole tietoa ja kolmas Hinokio-dake, jossa pieni taukokin), kunnes alkoi aika tiukka alaspäin meno.

Noniin, kotona onnellisesti. Ilman lievää suurempaa sähläystähän ei kuitenkaan selvitty. Vikana iltana siinä ryokanin ystävälliset tädit olivat kovasti sitä mieltä, ettei olla maksettu kuin 4 yötä. Hommahan meni niin, että ekana iltana yksi täti kyseli multa maksua ohikulkiessani ja maksoin sen siinä heti pois. Sain tästä kuitinkin, mutta eihän sitä tullut laitettua talteen. Siinä sitten sählättiin edestakaisin (oltiin jo käyty iltapesullakin ja yukatoissamme palloilimme tässä vaiheessa), kunnes Antti vihdoin oli dyykannut tuon kuitin meiän roskiksesta. Siinä meni tädeille sitten hyvin nopeasti kumartelu + “gomen nasai, sorryy, sorryy” -vaihde päälle. No, hyvä kun tuli asia selväksi ja menimme siitä sitten takaisin huoneeseen.

Totesin jo tässä vaiheessa, ettei tästä ihan näin helpolla selvitty. Menikin ehkä vartti, kunnes vanhin tädeistä (omistaja?), joka ei ollut tässä sähläysvaiheessa mukana, soitteli vielä henkilökohtaiset anteeksipyyntönsä meille. Yhdentoista maissa oveen koputettiin, ja yksi tädeistä toi meille voileivät ja jogurttirusinoita iltapalaksi (herättäen meidät tässä vaiheessa toki). Aamusella oli sitten vielä kaunis papereihin pakattu laatikko japanilaisia riisikeksejä odottamassa anteeksipyytelyineen. Ei tainnut oikein paikalliseen kulttuuriin sopia moinen moka, mutta ihan hyvä maku meille jäi ko. paikasta kuitenkin.

Kamat saatiin koneeseen, myös se ylimääräinen Tokiosta ostettu urheilukassi täynnä tuliaisia, jonka saatoin Silver-kortin myötä ottaa mukaan. AA:n lounge erottui edukseen eurooppalaisista vastineistaan: avaraa tilaa oli paljon ja naposteltaviakin enemmän kuin yleensä.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä reissu, vaikka vähemmän olikin kaikenlaista uutta ja ihmeellistä tällä kertaa. Hieman jäi hampaankoloon tuosta vaelluksesta, joka jäi kunnolla tekemättä. Toisaalta taas hyvä, että lähdin tekemään edes sen yhden päivän reissun – vuorijonon harjalla taivaltaminen oli kyllä hienoa. Nyt on kyllä sellainen olo, ettei ihan heti tarvitse lähteä Japaniaan uusiksi, mutta mistäs sen taas tietää mitä sitä tulee varailtua seuraavien superhalpojen lentojen iskiessä. Kiva olisi ehkä diilata joku pitempi työkeikka tuonnepäin…

Noniin, nyt alkaa olla kirjoitella vikat viestit Tokion vilinästä, sillä huomenaamulla hyppäämme junaan ja hurautamme Naritaan, josta miellyttävä 10 tunnin lento kotomaahan. Matkaväsymys alkaa hieman painaa: jalat on ihan puhki koko ajan, rahat alkaa olla loppu ja melkeinpä kaikki etukäteen suunniteltu ohjelma tuli toteutettua. Pari viime päivää onkin siis mennyt ilman sen kummempia suunnitelmia. Tuppaa tuo vaan täällä Tokiossa kääntymään helposti kaupoissa pyorimiseen = rahanmenoon.

Eilen käytiin Sonyllä Ginzassa, jossa tuli kokeiltua kaikenlaisia vempaimia. Myos tulevaa Sony Alpha700 -digijärkkäriä. APS-C kenno siinä on kuitenkin. =( Sarjakuvausnopeus pisteli melkoista haipakkaa kyllä, ja muutenkin oli ihan jämerän oloinen runko. Lisäksi nähtiin Sony Rolly, joka oli ehkä älyttomin juttu vähään aikaan. Jonkin sortin langaton musiikintoistin, joka pyori ja hyori musiikin tahtiin. Ilmeisesti menee osittain käyttoliittymätutkimuksen piikkiin tuo…

Auringonlaskun aikaan otettiin Yurikamome-monorail Odaiban saarelle ja oli kyllä upean näkoinen hämärtyvä pilvenpiirtäjäviidakko, kun sitä katselli Tokionlahdella Rainbow Bridgeä ylittästä junasta. Ilmeisesti Hanedalle laskeutuvat koneet käyttivät myos jotain lähes Odaiban yli kulkenutta lähestymisreittiä, kun matalalla meni isoja koneita jatkuvalla syotollä. Odaibassa käytiin Toyotalla katselemassa heidän robottejaan ja erilaisia autonäyttelyitä. Historic Garagessa oli kaikenlaisia autoja Fiat 500:sta Ferrari Dinoon ja Citroen 2CV:stä DMC DeLoreaniin.

Sen sijaan päivän yllätyksen koimme, kun menimme Toyotan vieressä olleeseen “naisille suunniteltuun” ostariin, Venus Fortiin. Sisältä ostari on tehty italiailaisen vanhan kaupungin näkoiseksi keinotaivaineen kaikkineen! Las Vegas -meininkiä tosiaankin. Käytännossä kaikki kaupat olivat joko naistenvaatepuoteja tai terveyslaitoksia. Syotiin crepet paikassa, joka mainosti “Itarian Gelatoa”.

Muita ei illallinen kiinnostanut, joten kävin itse syomässä liukuhihnasushia tässä ihan vieressä Uenossa. Oli ihan namia, ja 12 sushipalan hinta 750 jeniä (noin 5 euroa) ei polttanut reikää taskuun.

Tämä nyt siis täältä Tokiosta, lisäilen kuvia myohemmin ja kirjoittelen jotain loppukuulumisia vielä.

Toissapäivänäkin pidettiin rauhallista välipäivää, mikä siis tarkoitti kilometritolkulla kävelemistä erilaisissa kaupoissa. Aamulla kävin hakemassa silmälasini Yokohamasta. Mua palvellut tyttönen oli opetellut sanomaan “kiitos” suomeksi. Myohemmin ostin pari hienoa t-paitaa ja vähän tuliaisiakin. Uenon ja Okachimachin väliin jäävä Ameyokon alue on erityisen kiinnostava – bazaarimainen alue täynnä paljon pieniä kauppoja, huutavia sisäänheittäjiä, meluisia pachinkohalleja ja lukuisia pikkuravintoloita. Täällähän meidän nykyinen majapaikkakin on. Design Tshirts Store, Yamashiroyan lelukauppa ja “Smog here” -kyltillä mainostanut vaate/design-kauppa jäivät erityisesti mieleen.

Harhaan tulee aina toisinaan käveltyä ja joskus joku paikka onkin kiinni (esimerkiksi kuukauden joka kolmas tiistai, kuten yksikin liike). Antti totesikin jossain vaiheessa, että kaikkiin mun tai Timon ilmoittamiin matkoihin pitää lisätä kerroin, jolla saadaan todellinen matkan pituus. Tässä vaiheessa tuo kerroin lähentelee varmaan ennemminkin kahta kuin yhtä…

Eilen lähdettiin sitten Nikkoon, Tokugawa shogunien hautauspaikoille. Nikkoonkin pääsee sekä JR:n junalla tai halvemalla yksityisellä Tobu-Nikko junalla. Menimme siis Asakusaan Tobun asemalle ja vaihdoimme 3600 jeniä Tobun World Heritage -passiin, jolla hoituisi kuljetukset edestakas, sisäänpääsy tärkeimpiin nähtävyyksiin ja vieläpä paikalliset bussikuljetukset. Pelkät junamatkat ja pääsyliput olisivat olleet jo hieman yli 3600 jeniä, joten passi on ihan jees. Koska seuraavaan sopivaan junaan olisi ollut vielä reilun tunnin odottelu, maksoimme vielä 1040 jeniä Spacia Limited Express -junasta. Tobun palvelutiskin nainen loi meille selvät sävelet: ensin junalla tänne, vaihdatte Shimo Imaichissa toiseen junaan, sitten asemalta lähtee 5 minuutin päästä bussi tänne, katsotte tämän temppelin, kävelette tänne, tämä on matkanne highlight, sitten otatte bussin tälle sillalle ja lopuksi menette viimeistään tällä junalla takaisin Tokioon. Emme tainneet olla ihan ensimmäiset, jotka ovat tekemässä Tokiosta päiväretkeä Nikkoon.

Lämmintähän meillä toki oli Nikkossakin, sellaiset 30 astetta hyvinkin, joten taivalsimme yleensä teiden varjopuolia. Rinno-jin temppelissä oli kolme valtavaa kullattua buddhaa, Futarasanin pyhätto oli vanhin rakennus Nikkossa ja Tosho-gun temppeliä rakennettaessa ei ollut kultaa ja kaiverruksia säästelty. Varsin erilaisia rakennuksia siis verrattuna normaalisti aika vaatimattomasti koristeltuihin japanilaisiin temppeleihin ja pyhättoihin. Tosho-gun temppelin edessä on tallin seinään kaiverrettu mielenkiintoinen kuvasarja, joka kertoo apinan elämänkaaren syntymästä vanhukseksi asti. Yksi kuva näistä on mielettomän suosittu kolmen apinan teos, jonka viisaat apinat “hear no evil, see no evil, speak no evil”. Vaikka shogunit kuinka lastasivat kultaa ja kimallusta temppeleihinsä, niin vain suosituin kohde satoja vuosia myohemmin on tallin seinässä oleva kaiverrus. Yhdessä salissa oli jännä kaikuefekti: kun munkki loi kapuloita yhteen, jäi kaiku pyorimään siinä ympäriinsä, joskaan ei se nyt ihan lohikäärmeen karjuntaa vastannut turistioppaiden väittämästä huolimatta.

Väkisinkin alkoi tulla hieman ähky olo kaikesta nähtävästä, ja otimme lopulta bussin Shinkyo-sillalle, jonka lähellä poikkesimme syomään yksinkertaiseen nuudeliravintolaan, jota suositellaan kaikissa englanninkielisissä matkailuoppaissa. Ja se näkyi: kolmen poydän ravintolassa oli englanninkieliset menut ja kaikki liikenevä tila oli täytetty käyntikorteilla ja erilaisilla suosituksilla. Lätkäisin oman boarding passin kantani seinälle ja Antti käyntikorttinsa. Yakisoba olisi pitänyt tilata kastikkeella, mutta yakitori (paistettu kana tikuissa) oli oivaa.

Illalla poikkesimme vielä Asakusan Senso-ji temppeliä ihmettelemässä iltavalaistuksessa ja kävimme syomässä okonomiyakia. Ravintolassa oli tuskaisen kuumaa (jokaisen poytä on käytännossa kuuma paistinlevy), mutta edullinen 6 desin Sapporo-pullo kuittasi sen. Ensimmäistä kertaa saimme itse paistaa okonomiyakimme, mikä sujuikin ihan hyvin. On se vaan hyvää, vaikka ei ihan Antin makuun ollutkaan. Ja edullistakin vielä. Kävelimme Uenoon, jossa kuvasimme megalomaanisilta jalankulkusilloilta alla vilistävää liikennettä, ennenkuin uupuneena pääsimme ryokanillemme ja kylpyyn.

Tänään olisi tarkoitus vielä selvitä operaatio postikorteista sekä poiketa Akihabarassa vanhoja konsolipelejä myyvässä kaupassa, Superpotatossa, eikä sitten oikein muuta suunnitelmaa olekaan. Istun nyt nettikahvilassa, kun pojat lähtivät Asakusaan vielä katsomaan jotain viimeisiä tuomisia. Japanilaiset nettikahvilat ovatkin mielenkiintoisia paikkoja: virvoitusjuomat kuuluvat aina hintaan, ruokaakin saisi ostaa automaatista. Jokaisella on oma suljettava loosinsa, jossa telkkari, tietokone, dvd:t ja pleikkari. Hinnat kulkevat 15 minuutista aina 24 tuntiin. Viereisessä loosissa tuntuu joku kuorsaavan, lieko viimeinen metro eilen mennyt sivu suun. Luonnollisesti tuolla on valtava kirjasto elokuvia ja sarjakuvia, joilla voisi myos kuluttaa aikaansa ja tietokoneelle on asennettu suosituimmat nettipelit.

Tänään oli vuorossa rauhallisempi päivä: tarkoitus oli käydä vain Shibuyassa ostoksilla, eikä kauheasti muuta. Ensin kuitenkin tsekkasimme ulos New Koyo Hotellista hyvillä mielin ja kannoimme kamamme Komatsuya ryokaniin. Paikka on vanhahko ja hieman kulunut, mutta oikeastaan kaikinpuolin tavallinen budjettiryokan tai minshuku kai oikeastaan. Huoneessa oli tarpeeksi tilaa, ilmaistointi ja suihkutilatkin näyttivät ihan siisteiltä.

Sitten kävimme syomässä brunssia läheisessä ravintolassa – mulle tulinen sekoitus jotain ituja tai papuja ja lihaa, muille ramenia. Ihan hyvää, eikä maksanut kuin muutaman euroa. Junalla Shibuyaan, jossa edestakaisin vaeltelua Tokyu Hands, Tower Records, kahvila, kimonokauppa akselilla. Mukaan ei oikeastaan tarttunut mitään. Shoppailuun on kyllä vaikea kuvitella Tokiota parempaa kaupunkia. Oikeastaan kaikkea ja vähän enemmänkin on kaupan.

Harajukusta kävimme hakemaan parit t-paidat kaupasta, jota maailman cooleimmaksi t-paitapuodiksi mainostettiin matkaoppaassa. Benettonilla ei ollut Tokyo-paitoja tänäkään vuonna. Takaisin kämpille ja myohemmin Tenguun syomään: mulle Takoyaki (friteerattu pallo random-kasviksia) ja yakisobaa, Timolle gyozaa plus joku lihalautanen ja Antille pizza. Kokeilin vielä sakea, tosin ongelmaksi muodostui se, etten tiennyt miten sitä olisi pitänyt nauttia. Päädyin juomaan neliskulmaisen kupin, masun, yhdestä kulmasta.

Eilen heräilin ajoissa retkeilymajalla Komaganessa, heitin kamat nippuun ja lähdin bussiasemalle. Omistajapariskunta tuli vielä kiittelemään ja kättelemään siinä lähtiessä. Edellispäivänä otettu kuva tulisi kuulemma heidän webbisivulleen, jos sopii. Jalat olivat ihan rikki eiliseltä, kaikki alaspäin meneminen ottaa etureisiin ihan sikana. Bussipysäkille mennessä totesin tyytyväisenä, että satoi vettä ja vuoret olivat pilvien peitossa – ei tuolla kivaa nyt ole.

Bussimatka Shinjukuun kesti vajaat neljä tuntia. Matkalla pysähdyttiin samalla Futaban moottoritiekahvilalla kuin Matsumotoonkin mennessä. Matkalla totesin että täällä joko autotehtaiden mallikirjo on valtava, tai sitten automallille annetaan joka faceliftin yhteydessä eri nimi. Kirjasin varmasti parisen kymmentä eri Toyotan mallia vain seuraamalla meidät ohittaneita autoja. Vai kuulostaako mm. Crown, Mark X, Celsior, Alphard, Harrier, Noah, Raum tai Wish tutuilta? Honda Stepwgn:n nimenneellä kaverilla oli puolestaan käytettävissä vain 7 merkin budjetti…

Shinjukussa hyppäsin bussista ja Tokion kuumuus loi naamalle. Taatusti yli 30 astetta. Vuoriston viileydessä (lue: vain 25 astetta) oli jo unohtunut, että täällä on kuuma. Pyorähdin Yodobashi Cameralla ostamatta mitään ja sovin Timon ja Antin kanssa tapaamisen Uenon asemalle. Kiusasimme jälleen samaa turisti-infoa paremman majapaikan toivossa, ja jostain kaivoivatkin mukavan tuntuisen ryokanin ihan Uenon aseman liepeiltä. Siitä on sitten kätevä jatkaa junalla lentokentällekin sunnuntaina.

Kaksi yotä piti kuitenkin vielä nukkua New Koyo Hotellissa Minowassa, kun niistä oli jo maksettu. Paikka ei ollut kyllä ollenkaan niin kamala, mitä pojat olivat pelotelleet. Hyvä on, eihän siellä ole remonttia tehty varmasti 70-luvun jälkeen ja paikka on tosi tunkkainen, mutta ainakin se neljän nelion huone oli ihan suht siisti. Ja se oli vielä medium-kokoinen huone. En uskalla edes ajatella kuinka pieni 200 jeniä halvempi small-koon luukku olisi… Kyllä siellä nukkuu kuitenkin – taitaa olla vaan klassinen esimerkki “sitä saa mitä tilaa”, tässä tapauksessa lähinnä katon pään päälle 2700 jenillä per yo.

Illalla käytiin ostamassa mun kameraan Akihabarasta uusi muistikortti aiemman täytyttyä. Pimeän tultua Shinjukuun metrolla ja Sumitomo buildingin 50. kerrokseen syomään shabu shabua taas. Oli se edelleen hyvää. Jopa Antinkin mielestä. Kaikki meidän ehdottamat ruokalajit kun eivät aina ole niin miellyttäneet…

Tänään aamulla unta vähän pidempään ja humauttamaan kohti Yokohamaa – Japanin toiseksi suurinta kaupunkia, joka käytännossä on sulautunut yhteen Tokion kanssa. Junamatka Uenosta puolisen tuntia. Kuumaa oli sielläkin. Kaupungin keskusta on tosi modernia ja siistiä aluetta pilvenpiirtäjineen ja lasirakennuksineen – ehkä vähän sellaista Japania, mitä olisi voinut odottaa Tokioltakin, kun ensi kertaa tuli. Otimme turistiveneen aseman liepeiltä china townin kulmille. Näki hyvin kaupungin satamaa. Yokohaman china town on maailman toiseksi suurin (lieko suurin sitten San Franciscossa tai Nykissä?), mutta tuntui olevan lähinnä turistikatuja toisensa perään.

Kuumutta pakenimme kohti Yokohama Landmark Toweria, Japanin korkeinta rakennusta (296m). Näkoalatasanne 69. kerroksessa oli sellainen tavanomainen: ikkunat joka suuntaan, matkamuistotiskejä ja kuppila. Ihan kivat näkymät oli kuitenkin ja hissikin oli Japanin nopein (750 metriä per minuutti oli hienolta kuulostava tapa kertoa tuo nopeus). Metrolla takaisin asemalle, jossa aiemmin bongaamastani silmälasikaupasta tuli ostettua taas kakkulat. Noin 70 eurolla olisi saanut lasit melkein heti mukaan, mutta kun halusin ohuemmalla pinnoitteella, niin maksoi noin 100 euroa ja täytyy hakea parin päivän päästä.

Hassun hawaijilaisravintolan ruoissa ei ollut kyllä juurikaan havaijia, vaan paljon japania, mutta syotyä tuli kuitenkin. All-you-can-drink kuului lounaaseen ja juomavaihtoehtoina oli: jäätee, jääkahvi, tuoremehu, oolong tee sekä puna- ja valkoviini. Molemmat italialaisviinit oli aika kelvottomia (nimiltään Vino Rosso ja Vino Blanco, kahden litran pulloissa), mutta maksoihan koko roska noin 6 euroa.

Junalla takaisin Uenoon, jossa nettikahvilan haku. Paikka, jossa pojat oli käyneet aiemmin oli kuulemma ankea ja kalliihko, joten etsimme toisen listalla olevan. Se vaikutti kuitenkin enemmän aikuisviihteen katseluluukulta, joten jatkoimme matkaa. Loysimme sitten sattumalta tämän Mangalandin, jota aiemmin ei ollut loytynyt etsimälläkään… Tänään ohjelmassa vielä vaatteiden pyykkäys ja huomenna vaihdetaan parempiin maisemiin New Koyon sellistä.

Muut paivat on paperilla, mutta kirjoitan tasta paivasta ensin, kun viela muistan.

Aamulla siis herasin suunnitelmien mukaan klo 6:30 ja tarkastin kelitilanteen. Hyvalta naytti ja kun retkeilymajan omistaja viela naytti webbikamerakuvaa huipulta, niin ei muuta kuin menoksi. Jo kolmantena paivana perakkain sama bussimatka ylos, eika siita jaksanut oikein enaa innostua. Bussin kurvattua koysirataterminaalin pihaan paikalla oli varmaan yli 50 japanilaista innokkaana odottamassa ensimmaista kyytia ylos. Juttelin siina hetken eraan pariskunnan kanssa, joka oli matkalla Sannosawa-dakelle. Ylhaalla viela otettiin valokuvat ja toivoteltiin onnea.

Lahdin taas hiljalleen ylospain kohti Gokuraku dairaa, joka saattaa olla korkein piste, jossa olen kaynyt. Kahden paivan takainen Hoken hut voi olla korkeammalla, en tieda. Keli suosi kerrankin, joten paasin ihastelemaan alyttoman komeita vuoristomaisemia vuorijonon harjaa kulkien. Kyselin vahan ohittamiltani japanilaisilta, etta minkalaisia suunnitelmia heilla oli: kaikki tuntuivat olevan matkalla Utsugidakelle ja tarkoituksena oli yopya Kisodono hutissa. Taivaltaessani kohti Hinokio-dakea mielessa alkoi kypsya suunnitelma viettaa taalla viela yksi paiva ja jatkaakin Hinokiolta Utsugi-dakelle sen sijaan, etta kaantyisi siita alas “Hinokio routelle”. Seuraavana paivana tosin sataisi ennusteiden mukaan, joten Kisodono hutilta takaisin Komaganeen saattaisi olla pitka matka…

Yllatyksekseni huomasin, etta kuljin hieman nopeampaa kuin suurin osa muu vaesta, ja lisaksi ihan vaelluskarttaan merkittyjen aikojen puitteissa, ehka jopa hieman nopeammin. Vuorijonon harjalla reitin seuraaminen oli helppoa, ja samaa matkaa tosiaan kulki varmasti kolmisen kymmenta japanilaista. Valilla ohitin muutaman, ja sain kuulla “gambatte”-rohkaisuakin (pida paa ylhaalla tms). Pariin jyrkkaan kohtaan oli hakattu kallioon metalliset jalansijat ja rautaketjua. Tosin ainakaan taman kokoinen ei niita valttamatta olisi noissa kohdissa edes tarvinnut…

Hinokio-dakelle saavuin hyvissa ajoin ennen puolta paivaa ja pidin siina taukoa lounasta (eli suklaata, banaaneja ja rusinoita) syoden. Paikallinen vaelluskerho oli ilmeisesti tekemassa samoin. Kyselin heiltakin matkasta ja olivat jatkamassa Utsugi-dakelle hekin. Matkanjohtaja naytti reittisuunnitelmaa, jossa jokainen vali ja tauko oli laskettu minuutilleen. Jos siis jatkaisin Utsugille, niin en olisi aamulla yksin sateessa…

Melkein olin jo jatkamassa kohti Utsugi-dakea, kun totesin kovan tuulen tulevan harjan toiselta puolen ja kovasti naytti pilviseltakin. Jarjen aani siis voitti ja hieman haikeana lahdin Hinokio-reittia pitkin alas. Se vuori, jolle piti kiiveta jaa nyt kylla oikeasti valiin. Paatos kadutti jo ennen kuin ehdin vartin matkan paassa olleelle hatamajalle (asumaton maja, jossa majoitustilaa muutamalle ihmiselle, lisaksi naytti olevan useita makuupusseja seka joitain ensiaputarvikkeita). Taytin vesipulloni viereisesta purosta, joka oli merkattu vesipisteeksi ja jatkoin. Loppumatka alas olikin melko tylsa polun kulkiessa vehrean kasvillisuuden joukossa koko ajan alaspain. Valilla vasemmalle aukeni komeat nakymat Utsugille ja vitutus sen skippaamisesta tuli mieleen.

Jatkuvasta alasmenosta johtuva kenkien hiertaminen (miksi en voinut leikata isovarpaan kynsia ihan lyhyiksi juuri ennen lahtoa???) sai kuitenkin Utsugi-daken unohtumaan ja aloin jo odottamaan reitin loppua. Etenin taas hyvan aikaa nopeammin kuin vaelluskartan antamat ajat ja valilla tuli melkein juostua tasaisia patkia. Reitilla Hinokio-dakelta alas en nahnyt ketaan kertaakaan. Minua ennen lahtenyt kaveri meni selvasti nopeampaa ja takana tulleet kaksi japanilaista tulivat hitaampaa. Muut taisivat Hinokiolta tosiaan jatkaa toiseen suuntaan.

Pari kilometria ennen loppua alkoi jalat sitten olla aivan taysin puhki ja kengatkin hiersivat inhasti. Jotenkin selvisin kuitenkin loppuun asti, mutta olo oli aivan kuitti. Olin niin vasynyt, ettei jaksanut edes harmittaa, etta nenan edesta meni bussi ja odotettavaa tuli puoli tuntia. Laskeutuminen muutamassa tunnissa reilusta 2,8 kilometrista 1160 metriin otti tosiaan voimien paalle. GPS oli paalla koko vaelluksen, joten sen kertomat kappyrat ovat varmasti mielenkiintoisia, kun paasee niita purkamaan.

Kun bussi viimein tuli, oli se aivan taynna ja keskikaytavalle oli taitettu lisaistuimia. Kavin yhteen sellaiseen ja saalin vieressa istuneita, kun joutuivat hiesta lapimaran lankkarin viereen. Huvittavaa tosin oli se, etta koysirataretkella kayneita turisteja kuljettavassa bussissa varmasti yli puolet nukkuivat – myos mun molemmilla puolin istuneet. Vasemmalla puolella istunut tati valilla nuokahteli siihen malliin, etta meinasi olla paa meikalaisen olkapaata vasten. Vaikkei varmasti ollut kiivennyt metriakaan vuoren rinnetta!

Bussista ulos, urheilujuomaa automaatista ja raahauduin retkeilymajalle, jossa kamat uuteen huoneeseen ja kylpyyn. Olin aivan toot tassa vaiheessa. Taisi pojalla olla vahan nestehukkaa, kun nyt on melkein kaksi litraa tullut juotua eika tunnu viela missaan.

Ruokaa piti kuitenkin saada, joten laastaroitua rakkoiset jalkani lahdin kavelemaan hitaasti kohti respan kertomaa “Beer restaurantia”. Komagane Farm’s oli jonkin sortin kylakeskus: siella oli turisti-info, matkamuistokauppa, paikallisia meijerituotteita myyva kauppa seka jo mainittu Beer restaurant. Paikallisen panimon ravintola ilmeisesti, ja ihan siisti. Soin ulkona terassilla sauce katsudonia, eli paikallista erikoisuutta: sentin paksu leivitetty kinkkusiivu paistettuna upporasvassa ja paalla paikallista erikoiskastiketta. Hasmakka makasi tuoreella kaalipedilla, jonka alta loytyi, mitapa muutakaan kuin riisia. Hieman taas harmitti, kun katselin taysin pilvetonta taivasta.

Retkeilymajalla fiksasin nettikoneen naytonohjaimen ajurit uudelleen asentamalla (640×480 resoluutio 16 varilla ei ole kiva), viestittelin Timon kanssa huomisen suunnitelmista ja kirjoitin vieraskirjaan. Nyt onkin aika kypsa olo unille. Huomenaamulla taas Shinjukuun highway bussilla (3650 jenia kuulemma). Antti ja Timo olivatkin loytaneet Tokiosta jo jonkun koposen majoituspaikan, jonka vaihtamista pitaisi kuulemma harkita.

Kaiken kaikkiaan on taas ollut kauhean mukavia ihmisia, jotka menevat odottamattoman pitkalle auttaakseen tallaista lankkaria, joka ei ees puhu kuin pari sanaa japania (ja usein vastapuoli siis puhuu yhta monta sanaa englantia). Elekielella parjaa yleensa, jos ei muuta. Nena ja posketkin punottaa siihen malliin, etta aurinkoa tuli saatua.

Aamulla herätys 5:30 ja karu aamupala (riisiä, misokeitto ja jotain tunnistamattomia säilykkeitä) napaan. Ulkona satoi ja oltiin aivan pilvessä. Antti lähti takaisin alas koysiradalle ja me Timon kanssa kohti Hoken-dakea (2931m). Kova tuuli ja sade pakotti meidät kyllä heti alkuunsa samaa reittiä Antin perässä alas. Matkalla ihmeteltiin villejä apinoita, joita näkyi muutama kököttävän vuoren rinteillä. Terminaalilta olisi helpompikin reitti takaisin vuorijonon harjalle, pisteeseen nimeltä Gokuraku daira.

Alhaalla Timo otti Antin paremmin vettä pitävän ja hupullisen takin. Oma Haglofsin Ultra Lim Goretex-takki näytti nyt kyllä arvonsa. Pysyin käytännossa kyllä ihan kuivana siellä sisällä. Yritys 2, ja lähdettiin taas ylos, tällä kertaa Gokuraku dairalle eikä Hoken hutille. Puoli tuntia selvästi mukavampaa yloskapuamista kuin eilen ja harjalla oltiin. Kova tuuli ja sade vaan meni aivan suoraan läpi Timon housuista ja alkoi munkin housujen vedenpitävyys olla koetuksella. Pakko oli kääntyä alas, ei tästä mitään tulisi – 6 tuntia olisi kuitenkin matkaa tänäänkin vaellettavana. Olisi vaan pitäny hankkia kunnolliset housutkin, vaikka samaa sarjaa kuin tuo takki.

Koysiradalla siis alas ja äkkiä retkeilymajalle, ennenkuin sulkevat päiväksi. Matkalla bussikuski sai väistellä reilu 20 apinan laumaa. Puhdasta vaatetta siellä niskaan ja läheiseen kuumaan lähteeseen kylpemään pahinta vilua ja vitutusta pois. Päivä kulutettiin kaupungilla pyorimällä, vaikkei siellä oikein mitään ollutkaan. Bell Shine oli meidän Stokkaan verrattava kauppa (30000 asukkaan kylässä!) ja Kozenji-temppeli rehevoityneessä tilassaan mukavan rauhallinen.

Youth hostelli oli yllättävän siisti sisältä, vaikka ulkoa näyttikin vähän nuhruiselta. Sitä pitänyt mies välttävällä englannillaan neuvoi meille ruokapaikan, ja lähdettiinkin pizzalle Wood Inniin. Sellainen alppimaja, jossa oli Italian liput heilumassa. Mentiin sisälle, mutta ketään ei näkynyt missään, vaikka kuinka yritettiin huhuilla. Viereisestä mokistä löytyi sitten setä, joka usutti meidät takaisin sisään ja tulikin hetken päästä vaimonsa kanssa ottamaan meiltä tilausta. Ei tainnut olla ihan sesonki, kun pizzan laitossa kesti yli puoli tuntia, mutta kyllä se ihan pizzalta näytti sitten lopulta. Tupa oli ilmeisesti bed&breakfast -tyyppinen ratkaisu loma-aikaan (talvella laskettelijoita, kesällä luontoihmisiä) ja yllättävän autenttinen alppimajakopio. Ei siis mitään Hello kittyjä missään.

Mua kismitti tuo meidän vuoriexpedition epäonnistuminen niin pahasti, etenkin kun keli oli päivän mittaan muuttunut selkeäksi, että kyselin YH:n mieheltä kelistä huomenna ja suunnittelemani yhden päivän reitin järkevyyttä. Muita ei enää innostanut lähteä, joten sovittiin, että he jatkavat Tokioon, minä puolestaan varasin toisen yon YH:ssa ja lähtisin huomenna (jos keli on hyvä) taas koysiradalla ylos, sitten Gokuraku dairalle, sieltä Hinokio-dakelle ja sen sijaan että jatkaisin vuorijonon harjaa Utsugille asti, kääntyisin siitä alas Hinokio-routea pitkin, joka tulisi tien varteen, josta pääsisin sitten bussilla takaisin Komagane Kogeniin.

Herättiin ajoissa tänään ja maksettiin ryokan pois, 3500 jeniä per kärsä yoltä. Hetken verran ihmeteltiin ensin korkeaa hintaa, mutta kävikin ilmi, että olivat laskeneet kolmelta yoltä, vaikka oltiinkin vain kaksi. Kovan pahoittelun ja kumartelun jälkeen kuitenkin saatiin hinta tuohon em. lukuun ja omistaja vielä kyyditti meidät rautatieasemalle.

Azusa-erikoispikajuna heitti meidät vartissa Okayaan, jossa vaihdoimme JR Iida linelle, jolla matkamme oli tarkoitus jatkua Komaganeen. Asemalle ei näkynyt juurikaan meikäläisten aakkosia, joten valitsimme junan lähtoajan perusteella, joka oli tiedossa. No, raiteitakin oli vain kolme, joten kovin paljoa ei ollut valinnanvaraa. Matkaa piti olla vain viitisen kymmentä kilometria, mutta jotenkin juna sai tuhrattua siihen reilusti yli tunnin. Kuskiakin vaihdettiin ainakin kahdesti.

Komaganen aseman edessä naureskelimme firmalle nimeltä Foods.com – taatusti ei ole tuota domainia heillä. Lähdimme kävelemään ja etsimään kauppaa, josta saisimme eväät parin yon vaellustamme varten. Hetken hikoilemisen jälkeen aloin kysyä vastaantulevilta supermarkettia, jotka sitten ohjasivat meidät juurikin sinne Foods.comiin, joka olikin isompi marketti kuin mikään missä olimme aiemmin käyneet. Kaikenlaista kuivamuonaa kassillinen sekä vettä mukaan. Soimme kalifornialaistyyppisessä perheravintolassa Coco’sissa, joka nyt oli mitä oli, mutta maha täyttyi.

Kun vihdoin loysimme Komagane Kogen lomakylälle (puolessa välissä kaupunkia ja vuoria) menevän bussin ja pääsimme paikalle Komagane Youth Hostellille, oli ovessa kyltti, joka kertoi heidän palaavan klo 16. Siihen olisi vielä kaksi tuntia! Meidänhän oli tarkoitus dumpata ylimääräiset kamat tänne, lähteä vuorille pariksi yoksi ja palata sitten kolmanneksi yoksi tänne nukkumaan. Tänään tuntui kaikki aikataulut menevän persiilleen, emmekä kyllä mitenkään enää ehtisi Kiso-Komagatakelle, jonka piti olla se kaikkein korkein huippu reitillämme…

No, asia saatiin kuitenkin hoidettua ja taianomaisella säkällä ehdimme viimeiseen koysirataterminaalilta lähtevään kyytiin ylos. Bussimatka terminaalille oli kyllä sitten kaikkien serpentiiniteiden isoäiti: vielä hurjempi kuin Kamikochissa. Kyselivät meiltä, että ymmärrämmehän, ettei tänään pääse enää alas sitten, mutta kun sanoimme menevämme Hoken Hutille yoksi, niin rauhottuivat. Ei muuta kuin kamat selkään ja ylos 2612 metristä noin 2850 metriin. Nousu oli kyllä tosi tiukka, mutta näkymät tosi komiat auringon laskiessa melko pilvettomään keliin. Välillä oli sellainen “tuonneko se reitti muka menee?” olo, mutta lopulta päästiin ylos.

Tengu hut oli kiinni, joten menimme tosiaan viereiseen Hoken-vuoristotupaan. 6600 jeniä yostä karussa mokissä ja yksinkertaisesta aamiaisesta on aika suolainen hinta, mutta eipä tässä paljon vaihtoehtoja ollut… Vastaanotossa tytto puhui englantia auttavasti, ja kertoi tosiaan että päivällinen on tältä päivältä jo tarjoiltu, mutta kuumaa vettä saisimme kyllä kuppinuudeleitamme varten. Puhdasta vettä on tarjolla ja vessojakin sai käyttää vapaasti, heh. Tuvassa oli sellainen pistävä, ilmeisesti lämmittämiseen käytetyn palooljyn haju, mutta siihenkin tottui. Onneksi olimme off-season aikaan liikenteessä, joten saimme yhden pienen huoneen kolmistamme. Normaalisti siellä olisi ollut kuusi ihmistä.

Agregaatit on näkojaan suljettu nyt, joten kännykän valossa kirjoittaminen saa riittää – huomenna sitten eteenpäin. Antti taitaa kyllä jättää väliin tämän touhun – vähän uhkaili että riitti jo tuo eka nousu.